Salar de Uyunin suola-aavikko

Yksi Bolivian ehdottomasti suosituimpia vierailukohteita on Bolivian luoteisosassa, Altiplanoksi kutsutulla ylänköalueella sijaitseva suola-aavikko Salar de Uyuni. Kuivana aavikko on hohtavan valkoinen, vesipeitteisenä se heijastaa täydellisesti taivasta. Salarin ala on 12 106 neliökilometriä ja se on siten maailman suurin suola-aavikko.

Kauan sitten suurta osaa Etelä-Boliviaa peitti laaja Minchin-järvi, jonka kuivuttua alue oli kuivana noin 14 000 vuotta ennen lyhytikäisempää Tauca-järveä, joka sekin ehti kuitenkin lainehtia paikalla sellaiset tuhat vuotta. Tauca jätti kuivuessaan jälkeensä pienet järvet Poopon ja Uru Urun ja laajan Salar de Uyunin suola-aavikon. Suolaa on noin 120 metrin kova kerros, joka kannattaa helposti painavankin auton. Suolakuoren alla kuitenkin edelleen myös vettä. Suolaa kerätään noin 20 000 tonnia vuodessa, suurin osa ihmisravinnoksi.Aavikon alla uinuu myös maailman suurin litium-varanto.

Salar de Uyunin suosiosta huolimatta Bolivian lounaiskulma on edelleen villiä seutua: päällystämättömiä teitä, hylättyjä kaivoksia, kvinoapeltoja eikä juurikaan julkista liikennettä tai puhelinkenttää. Altiplanolle pääsee La Pazista bussilla, joskin tiet voivat olla varsin möykkyisiä. Potosista ja Sucresta on uudet päällystetyt tiet Tupizaan ja Oruroon. Uyunin kaupunkiin pääsee niin lentäen (La Pazista suorana), bussilla (esim. Uyuni-Potosi väli kestää 6h ja maksaa kolmekymppiä, Uyuni-La Paz kestää 10-12h ja maksaa B$71-230), tai junalla (liput kannattaa varata useita päiviä etukäteen, sillä paikat usein loppuun myytyjä – vaikka junat ovatkin usein hitaita ja myöhästeleviä).

Itse Uyunin kaupunki on edelleen toiminnassa oleva sotilastukikohta, jonka perusti presidentti Aniceto Acre vuonna 1889. Se sijaitseee Chileen ja Argentiinaan kulkevien junaratojen varressa, joten kaupunki oli aikanaan varsin vilkaskin liikennekeskus. Nykyään se on varsin nuhjuinen, mutta kyllä kaupungista löytyy edelleen jotain nähtävää. Junien hautausmaalla (Cementerio de trenes) on vanhoja vetureita, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta, joilloin Uyunissa oli junanvaunutehdas. Nykyäään veturit lojuvat hylättynä, mutta kuulemma niiden päällä on kiva kiipeillä, ja junien hautausmaa on usein yksi pysäkki suola-aavikolta tultaessa tai sinne lähdettäessä. Uyunissa on myös museo, Museo Arquelogia y Antropologico de los Andes Merdionales, joka esittelee muumioita, kankaita ja keramiikkaa sekä erikoisia pitkulaisia kalloja. Opaskirjat vihjaavat myös että sunnuntaisin ja torstaisin pidettävä toripäivä on näkemisen arvoinen.

Salar de Uyuniin ja lähialueeseen tutustumista halajavan kannattaa käydä järjestetyllä retkellä.. Paras aika vierailulle on kuivalla kaudella huhti-marraskuussa, sadekaudella suurin osa matkoja järjestävistä firmoista on kiinni.Kolmipäiväinen jeeppisafari maksaa noin B$700-1000. Hinta sisältää kuskin (joka samalla opas, mekaanikko ja kokki, mutta tuskin englanninkielentaitoinen), majoituksen, matkat ja kolme ruokailua per päivä. Majoituksen ja ruoan taso vaihtelee suuresti. Lisäksi joihinkin kohteisiin kuten Isla Inchuasiin ja Reserva Nacional de Fauna Andiana Eduardo Alvaroaan on erillinen pääsymaksu.

Klassisella kolmenpäivän kierroksella ensimmäinen yöpyminen on suolahotellissa (hotelli rakennettu todella suolatiilistä, sängyt yms. huonekalut samoin) ihan salarin reunalla, toinen yö on vaatimattomampi ”basic lodge” jossa koko ryhmä majoittuu yhteen huoneeseen, on yleensä kylmää ja suihkusta saa lämmintä vettä vain lisämaksua (B$10) vastaan. Itse suola-aavikolle rakentaminen on ympäristön suojelemiseksi kiellettyä, ja tätä sääntöä rikkovaa Hotel de Sal Playa Blancaa kehotetaan boikotoimaan. Salar de Uyunilla on maailman suurimpia vuorokautisia lämpötilan vaihtuluita: kun päivällä on 25 astetta lämmintä, voi yöllä olla saman verran pakkasta. Hotelleista saa vilttejä, mutta on silti suositeltavaa että matkailijalla on mukanaan kunnon makuupussi ja lämmintä vaatetta.

Lisäksi kiertoajelulle on suositeltavaa ottaa mukaan ainakin pari litraa vettä, jotain naposteltavaa, otsalamppu, aurinkorasvaa, aurinkohattu ja pelikortit. Ei ole niinkään väliä minkä firman (tarjolla olevista yli kahdeksastakymmenestä!) valitsee, sillä kuskit ovat yhteisiä kaikkien kesken. Kannattaa kuitenkin pyytää saada nähdä auto (Toyota Landcruiserit parhaita) ja kuski ennen sopimuksen lukkoon lyömistä – näillä reissulla sattunut jopa kuolemaan johtaneita kolareita juoppojen kuskien takia. Varmista siis, ettei kuski juo tai jos juo, niin vaadi päästä toisen auton kyytiin. Jos on räätälöity matkasuunnitelma, se kannattaa pyytää kirjallisena. Pyydä myös nähdä kuva hotellista, jossa yövytään. Lisäksi kannattaa pitää huolta siitä, ettei yhteen jeeppiin ahdeta yli kuutta henkeä. Se on paitsi epämukavaa, myös vaarallista.

Suosituin kolmen päivän kiertoajelu vie Salar de Uyunin suola-aavikon lisäksi Reserva Eduardo Avaroan suojelualueelle, jonka kuuluisimpia nähtävyyksiä ovat järvet Laguna Verde ja Laguna Colorada flamingoineen sekä geisiri Sol de Manaña. Nimensä mukaisesti Laguna Colorada ja Laguna Verde ovat vedeltään erikoisen värisiä: Colorada on verenpunainen, Verde voimakkaan vihreä. Coloradan väri tulee levistä ja planktonista, Verden arsenikista ja muista mineraaleista. Laguna Coloradalla voi myös tavata kaikki kolme etelä-amerikkalaista flamingolajia. Muihin kiertoajeluiden nähtävyyksiin kuuluvat mm. suolan prosessointi Colchani-kylässä sekä ”kivipuu” Àrbol de Piedra eli valtava kivenjärkäle ohuen varren päässä. Aavikon keskellä oleva kukkula Isla Incahuasi, toiselta nimeltäänIsla del Pescado, on Trichoreous-kaktusten peitossa ja osa jokaista Uyunin kiertoajelua (aina keskipäivällä, monilla ryhmillä täällä myös lounastauko). Kukkulan huipulta on hienot näkymät yli suola-aavikon ja sen juurella on pieni ayamara-aiheinen museo. Jos on aikaa ja rahaa voi tehdä pidemmän nelipäiväisen räätälöidyn reissun, johon voi sisällyttää esim. tulivuorella kiipeilyä tai vierailun Coquesan kylässä, jossa voi tutkailla vanhoja raunoita ja hautauspaikkoja. Suosittuja kiipeilykohteita ovat Volcán Licancabur (5960m), Nevado Candelaria (5995m) Salar Coipasasta etelään, Tunupa (5400m), Uturuncu (6020m) ja Chilen rajalla sijaitseva edelleen aktiivinen Volcán Ollagüe (5865m). Yleensä haasteena on korkea ilmanala ennemmin kuin reitin tekninen haastavuus. Volcán Ollagüelle ja Uturunculle voi nousta osan matkaa myös jeepillä. Volcán Licancaburille saa oppaita Laguna Verdeltä hintaan B$3000. Tämä tulivuori on paikallisille pyhä ja sen huipulla on inkojen seremoniapaikan rauniot ja pieni laguuni.

-Sonja

Lähteet:

Lonely Planet Bolivia (8th edition)

The Rough Guide to Boliva (3rd edition)

Kielitaitoa petraamassa Madridissa

Kaikkineen Boliviassa puhutaan jopa 42 eri kieltä. Yleisin kieli, jota puhuu 60% väestöstä on espanja. Toisena ja kolmentana tulevat alkuperäiskielet ketsua (20%) ja aimara (14%) (lähde: Wikipedia). Vaellusporukastamme ainoastaan kaksi puhuu espanjaa (eikä kukaan yhtäkään alkuperäiskieltä). Lisäksi maailman 10 turisti-epäystävällisimmän maan joukkoon luokitellussa Boliviassa ei läheskään kaikkialla saa palvelua englanniksi. Tämän takia päätin syksyllä repäistä ja aloittaa espanjan opiskelun. Ei kai se kovin vaikeaa voi olla, ajattelin. Sehän on melkein kuin italiaa, jonka olen sentään kirjoittanut lukiossa. Olen nyt ollut vuoden Vuolle-opiston alkeiskurssilla (ja kuunnellut muutaman opeta-itsellesi-espanjaa-päivässä-cd:n). Varsin nopeasti huomasin, että italiasta (ja vähemmissä määrin englannista) on valtava apu ymmärtämisessä ja kielioppikiemuroiden logiikan hoksaamisessa. Sen sijaan oman tekstin tuottamisessa italia vain sotkee, ja huomaan usein solkkaavani jotain italian ja espanjan sekoitusta.

Tänä keväänä laitoin kielitaidon tulikokeeseen ja lähdin mukaan opiston järjestämälle viikon kielikurssille Madridiin. Aamupäivät oli intensiivistä opetusta (täysin espanjaksi! Opettaja mulkoili pahasti jos sanoi sanaakaan englanniksi tai suomeksi), iltapäivät välillä itsenäisempää, välillä ohjatumpaa tutustumista tähän maailman suurimpaan kylään. Kyllä, Madrid todellakin on kylä eikä kaupunki, kuten jokainen matkaopas meille jaksoi selittää. Espanjassa kaupungin tittelin saa nimittäin vain kuninkaan erikseen myöntämänä, eikä kukaan ole tullut sitä ikinä tehneeksi (sitä kuuluisaa latinalaista mañana,mañana-asennetta?)

Viikon aikana tuli koluttua vanhaa kaupunkia ja parikin taidemuseota, joskin näin biologina vetäydyin usein kaupungin melua pakoon johonkin Madridin yllättävänkin lukuisista puistoista. Päällimmäisenä Madridista jäi mieleen nimenomaan se ihmispaljous, onhan siellä melkein yhtä paljon väkeä kuin koko Suomessa yhteensä. Väenpaljous oli yhtä aikaa sekä Madridin paras että pahin puoli. Toisaalta oli ihanaa, miten joka paikassa oli elämää ja vilinää. Suomeen palattua pisti heti silmään miten autioilta kadut näyttivät ja miten paljon meillä on ihania nurmikoita joilla ei istu ketään niistä nauttimassa. Toisaalta näin suomalaisena ainainen melu ja hälinä alkoi aika ajoin ahdistaa. Mutta ehkä tämä oli hyvää totuttelua Bolivian isoja kaupunkeja ajatellen. 

Ja tehokas kielikylpy tuo viikko joka tapauksessa oli. Vaikka alkuviikosta espanjan puhuminen kangersikin aika pahasti, loppuviikosta huomasi osaavansa jo muodostaa ihan järkeviä lauseita. Ja Madridin lentokentällä jäin juttelemaan check-in-pisteellä iloisen virkailijan kanssa. Hän oli käynyt kerran Helsingissä ja ihmetteli tervehdyksien ”Terve”, ”Hyvää päivää” ja ”Hyvää huomenta” eroa, jonka hänelle sitten selitin – todo en español. 

-Sonja

Etukäteiskuvakooste

Viime aikoina ajatukset tuntuvat kääntyvät jo useita kertoja päivässä Boliviaa kohti. Jännitys ja varustehankinnat tiivistyvät ja elämää matkan jälkeen on vaikea kuvitella. Otin varaslähdön yleensä reissujen jälkeisiin muisteloihin helpottamaan kotiinpaluuta ja nostattamaan reissukuumetta. Seuraavista kuvista näette, millainen seikkailu Boliviassa voikaan odottaa...

Sitkeimmät eivät venekyytiä tarvitse siirtymäpätkällä kohti Amazonin latvoja.

Tauolla viidakkovaelluksella pilvimetsän eri kerroksissa.

Vedenpuhdistusintoilijan ylijäämäpuro ja tarzailua.

Dinosauruksia jäljittämässä Torotorossa.

Pohjoisia luolaeläväisiä maan alla!

Avarammissa kammioissa. Joko jatketaan?

Lepäilyä rankkojen dinoluolaseikkailujen jälkeen.

Jipii, suola-aavikko peili! Kuka pääsee hölmöimpään hyppyasentoon?

Jonossa vaeltaminen houkuttelee flamingoja matkimaan.

Pojat osaa ottaa levon kannalta. Onkohan keskimmäinen vaeltaja sittenkin vain kangastus aavikolla?

 Saiko Sonja tarpeeksi banaaneista? Kuka olikaan kameran takana, kun kuvaajalla oli kahvitauko? Vieläkö Viivi jaksaa roikkua? Löysikö Henri uuden kodin viikinkiluolasta? Jatkaako Venla hedelmien bongausta Suomessakin? Osoittiko Heini kaapin paikan vai veivätkö kahluuhousut auktoriteetin? Saiko Taru yhtään kuvaa tuuletellessaan reissun hienoutta? Pysyikö Antti kartalla? Saavuttiko Maiju koskaan vaellusjonon kärkeä? Yrittikö Ameli todella avata jotain koko reissun ajan? Onnistuiko Tapio pitämään vaeltamisen ja levon suhteen optimissa? Johtuvatko Mikan ilmiömäiset unenlahjat jetlagista? Seuraavatko flamingotkin Maria ilmiömäisten GPS:n käyttötaitojen vuoksi?

Nämä ja paljon muuta selvinnevät, jos vain jaksat seurata toilailujamme syksyyn saakka!

Kaikella hyvällä tahdolla ja rakkaudella,
Varkaus-vahvistus
Viivi


P.S. The background photos are found via Google. If your photo is used here without your permission, please contact us to remove the photo (or to give you the credits).

Koikkelehtiva kanaparvi

On jälleen se aika vuodesta, kun SOOPAn juhlavaellusporukka nokkii maata ja kuokkii kuin kanat. Tämä sekalainen parvi etenee järjestelmällisesti paikasta A paikkaan B, välillä kyykistyen ja maata kaapaisten. Mahtaa siinä monella autoilijalla ja jalankulkijalla käydä sääli mielessä. Onhan tuo niin surkean näköistä hommaa. Kotona ja autoissaan he kertovat lapsilleen, että hankkikaa hyvä ammatti, jottei tarvi tuolla typeränä kana-aivona kyykkiä menemään. Samalla he ovat autuaan tietämättöminä siitä että tämä parvi on nimenomaan Oulun yliopiston partiolippukunta SOOPA ry:n väkeä, lauma akateemikkoja. Se siitä opiskelusta, koulutuksesta ja hyvästä ammatista. No, jonkunhan ne paskahommatkin on tehtävä. Välillä tämä parvi pysähtyy kuin yhdestä käskystä ja kerääntyy tiiviiksi laumaksi. Siinä sitten jokainen vuorollaan säkkinsä tyhjentää, ja joku onnekas saa olla se, kuka ottaa kaiken komeuden vastaan.

Mitä siellä sitten oikeasti tapahtuu? Totuus on tarinaakin ihmeellisempää. On kevät, linnut laulavat ja tulvavedet solisevat iloisesti ojissa. Talven jäljiltä maa on harmaa ja likainen, on pölyistä ja sotkuista. Siitä huolimatta paikkapaikoin jo vihertää ja uusi elämä tekee tuloaan maan povesta. JV -projektin jäsenet ovat kerääntyneet kasaan kuin soitimella olevat teeret. He valmistautuvat illan urakkaansa, 2,5 km sotkuista tien laitaa on heillä siivottavanaan tänä iltana. Roskat sujahtelevat jätesäkkeihin ja aurausviitat kerätään pois. Välillä säkkien alkaessa painamaan kokoonnutaan kasaamaan pussinpohjalliset yhdeksi suureksi jätesäkiksi, joka suljetaan huolellisesti ja jätetään tienvarteen odottamaan noutajaansa. Samalla aurausviitat niputetaan siisteiksi nipuiksi ja lasketaan säkkien viereen.

      Tässä kuvassa poistamme siilin persuuksesta 

  punkkia viimevuoden siivousprojektissa

                                                           

Taakse jäävä tienvarsi on roskatonta ja siistiä, talven sotkut on kerätty pois ja ihmiset voivat jälleen roskittaa hyvällä omallatunnolla. Eritoten tupakoitsijat sekä nuuskaajat vaikuttavat olevan varsin laiskaa väkeä huolehtimaan jätteistänsä, nuuskakiekkoja ja tupakka-askeja lojuu jokapuolella. Kuinka saastaisia ja väliinpitämättömiä ihmiset oikein ovatkaan? Kokonaisia roskapussejakin lojuu siellä täällä. Kaikenlaiset pienet karkkikääreet tuntuvat myös olevan hankalia roskakoriin laitettavia tai taskussa kotiin kannettavia. Niin ja ne TAKEAWAY mukit muovisine kansineen, onko niiden kuljettaminen autossa roskikselle asti mahdotonta vai?  Mutta ei hätää. SOOPAlainen siivoaa nekin pois. Tosin välillä hirveällä jupinalla sekä manailulla, kiroten typeriä lajitovereitaan.
 
Kaikesta huolimatta edessä siintää kuitenkin suurena ja kiehtovana matkakohteemme Bolivia. Roskankeräys onkin hyvää kunnonkohotusta ajatellen viidakkovaellusta. Toimiminen märillä vaatteilla vesisateessa tulee myös tutuksi, tosin sillä erolla, että Suomessa keväällä on yleensä vesisateen aikaan hyytävän kylmää ja tuulista. Kiitos teille kaikille keruutalkoissa mukana olleille, ilman teitä ei olisi siistejä tienvarsia ja matkarahoja taskuissa.

- Roskamestari Mika (myös pahanilmanlintu, se tyyppi joka aina soittaa ja patistaa töihin)

Totista työtä Kempeleen suunnalla

Kaksin aina kaunihimpi (?!)

Hyvät ja huonot puolet parisuhde-statuksen alle sidotun miehesi kanssa matkaamisessa:

+ Projektin edetessä kumppani on potkinut ahterille töitten suhteen.

– Kumppania on pitänyt potkia ahterille töiden suhteen.

+ Ei tule koti-ikävä niin helposti.

+ Ei maratonpuheluja kultsipupulle.

+ Ei tarvitse kotiin tullessa kerrata kaikkea tapahtunutta.

– Kultasi suolen toiminta tulee erittäin tutuksi

– … ja hienhaju, likaiset varpaat, likaiset vaatteet…

– … ja kaikki mahdolliset ärsyttävät tavat joita et kotona huomaa.

+ Kumppanisi tietää epämääräisestä äännähdyksestäsi, että nyt on parasta antaa ruokaa tai helvetti repeää maanpäälle.

+ Huopia, riippumattoja, laveritilaa, patjoja tahi penkkejä ei välttämättä tarvita ihan niin paljon…

+ Jos ruoka ei maita, on aina joku viimeistelemässä annoksesi.

+ Voit silmiä räpsyttelemällä saada uroosi kantamaan tavaroitasi.

– Kumppanille on helppo raivota pää punaisena kun asiat menevät päin prinkkalaa.

+ Omilla jaloillaan kävelevä tyyny, joka tilanteeseen. Kätevää!

– Twice the jetlag and delhibelly…

– …half the personal space and toilet time.

+ Monia varusteita voi ostaa yhdessä ja jakaa kustannukset.

– Miehesi käyttää sukkiasi.

Allekirjoittanut ukkoineen päivänokosilla Italian reissullaan

- Heini

Taivaita pitkin Boliviaan

kanssavaeltajani, koulikaa takapuolenne ja verryytelkää jalkojanne, sillä matka Suomesta Boliviaan on pitkä.

Lähdin Helsingistä 28.4. ja saavuin Trinidadiin 29.4. Yhteensä istuin lentokoneessa yli 20 tuntia. helsingistä lähtevä kone oli iso ja hieno, jokaisella oli oma pikkutelkku josta pystyi katsomaan leffoja, pelaamaan pelejä ja seuraamaan koneen etenemistä kohti New Yorkia. Paitsi mun oma ei toiminu.

Nycissä piti jonottaa hurjan kauan passin tarkastukseen, mutta onneksi aikaa jäi syömiseen, koska vaikka lentokoneruoka on mun mielestä hyvää, se ei kauaa pidä nälkää.

Lento Nycistä Miamiin oli helvettiä. Kone lähti melkein tunnin myöhässä, mikä tarkoitti sitä, että myöhästyisin La Paziin menevästä koneesta. Siinä sitten stressaan ja mietin että milloinhan sitä pääsen perille jos ollenkaan, kun kapteeni ilmoittaa, että kone olisi Miamissa arvioitua aikaisemmin. Siitäkös alkoi kellon kyttäys, ja kun kone kaskeutui, tämä tyttö syöksyi ulos ehtiäkseen seuraavaan koneeseen.

Varoitus: jos olet ekaa kertaa Miamin kentällä, ei kannata olla kiire seuraavaan koneeseen. minut ohjattiin menemään rullaportaat ylös ja johonkin junaan (Mikähitonjuna?!) ja menemään asemalle 1 (?!?!). Lähdin nousemaan ylös ja totesin että kerroksia on useampia eikä minulle kerrottu mikä on oikea kerros. Syöksyin takaisin alas, kysyin joltakulta toiselta apua, ja minut ohjattiin ylimpään kerrokseen. Syöksyin takaisin ylös, Tässä vaiheessa hiki virtaa todella. varmistin eräältä työntekijältä että olenhan menossa oikeaan paikkaan. Hän oli menossa samalle asemalle ja tarjoutui auttamaan minut muutaman muun eksyneen näköisen henkilön lisäksi oikeaan paikkaan. Hän jopa juoksi kanssani oikealle portille. Hämmästelin kuinka mukava mies olikaan, kun selvisi että hän on Ecuadorista.

Eli, koska Miamin kenttä on niin pitkä, siellä toimii juna, joka matkaa 10 minuutin välein ees taas ja vie nopeammin perille kuin jalkaisin. Portille päästyäni piti odottaa parin muun tapauksen asioiden selvittämistä. Toinen matkasi vanhentuneella passilla ilman tarvittavaa viisumia, toisella oli ongelmia todistaa oliko se Etelä- vai Pohjois-Koreasta. Pääsin onnistuneesti oikeaan koneeseen.

La Pazin ohut ilma alkoi tuntua nopeasti koneesta poistumisen jälkeen: Kasvava päänsärky ja nopea hengästyminen rinkkaa raahatessa ja kiiruhtaessa. Helpotti kun pääsi istumaan.

Enää yksi lento ja sitten Trinidadissa! Paitsi että minun pitikin vaihtaa konetta Cochabambassa vastoin matkntarjoajan neuvoa. Hieman taas jännitin lastataanko rinkkani automaattisesti mukaan, mutta kailki sujuikin kuten piti. Näin aivan mahtavia maisemia, toisaalla teräviä lumihuippuisia vuoria, toisaalla sankkaa metsää ja lukuisia kiemurtelevia jokia ja makkarajärviä.

Suosittelen siis arvon ystäväni, että ottakaa tukisukat mukaan, tekemistä koneeseen ja vähän evästä, ja isolla porukalla liikuttaessa kannattaa ensin hoitaa turvatarkastukset ja muut pois alta ja etsiä oikea portti, ennen kuin yks kerrallaan joku käy vessassa, toinen ostamassa evästä ja kolmatta kadonnutta etsitään.

Ameli

H-hetki lähestyy ja mitä on tullut tehtyä

Minäpä päätin hakea työharjoitteluun Boliviaan, jotta olisin siellä jo valmiiksi, kun muut SOOPAn juhlavaeltajat saapuisivat maahan. Koska työharjoittelutuen saamiseksi harjoitteluajan on oltava vähintään kolme kuukautta, olen Boliviassa 131 päivää eli hieman reilut neljä kuukautta eli kolmasosan vuodesta… O.o Paikan saatuani alkoi perinpohjainen selvittely, että mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, kun reissu on niin kauas ja niin pitkä. Selvittelyurakka tietyllä tapaa myös vei myös ajatuksia pois itse reissusta, mikä kuulostaa vähän oudolta, mutta toimi, koska en hirveästi ole ehtinyt jännittää reissuun lähtöä kuin vasta hetken aikaa. Nyt jännittää.

Lentoliput piti hankkia heti kun tieto työharjoittelupaikasta selvisi, koska viisumihakemusta varten on liput oltava jo hankittuina. Sain onnekseni paikat samoilta paluulennoista kuin kanssavaeltajani. ESTAn matkustuslupa USA:han piti ostaa myös.

Kun matka suuntautuu keskelle käärmeiden ja malarian täyttämää pöpelikköä, on kattava matkavakuutus oltava voimassa. Piti hankkia vakuutusajan laajennusta kahdelle kuukaudelle sekä urheilulaajennus kattamaan riskialttiit urheiluharrastukset, kuten vaikka vaeltaminen viidakossa. Vakuutuksen saamiseksi piti myös laatia pelastautumissuunnitelma, mikä olikin hyvä juttu, koska toimintaa hätätilanteen sattuessa tuli mietittyä varmaan paremmin kuin ilman suunnitelman laatimista. Ja terveysselvityksessä vakuuttaa, etten ole sairas. Rahaa paloi ihan kivasti.

Toinen tärkeä juttu on rokotukset ja lääkkeet: Kansallisen rokotusohjelman vaatimat tehosterokotukset, lavantauti, keltakuume, hepatiitti A ja B ja malaria. Koska työharjoitteluni sisältää eläimien käsittelyä, piti listan jatkoksi laittaa rabiesrokotussarja. Malarialääkkeitä on useampaa erilaista, joista valitsin halvimmasta päästä olevan ja kerran viikossa nautittavan Lariamin, jonka sivuvaikutusten lista on pitkä kuin nälkävuosi. Yleisiä oireita ovat muun muassa uniongelmat ja painajaisunet, ja koska joillekin se voi aiheuttaa masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, piti lääke testata ennen matkalle lähtöä. Kaksi testiviikkoa takanapäin, enkä mielestäni nuku yhtään huonommin kuin ennenkään. Painajaisia ei ole näkynyt, joskin pari villiä seikkailu-unta ja yksi niin suurta onnea huokuva uni, etten ole onnellisempi unissa ikinä ollutkaan. Ja yllättävän hyvät fiilikset ovat olleet muutenkin. Ehkä lääke vaikuttaakin minuun nurinkurisesti, mutta en valita, elämä on ihanaa. Ja rahaa paloi.

Suomen kansalainen ei tarvitse viisumia Boliviaan alle 90 päivän matkalle, mutta koska lähdenkin vähän pidemmälle reissulle, piti tehdä viisumihakurumba. Ilman hikeä ja sydämentykytyksiä siitä en selvinnyt, ja tulin hyvin tutuksi Bolivian suurlähetystön virkailijan kanssa, koska soittelin sinne niin paljon. Monta asiaa piti tehdä ja laittaa hakemukseen, muun muassa postitse lähetetty kirje Boliviasta työpaikkani yhteyshenkilöltä (siinä kesti hieman…) ja sitten yllätysvaatimukset sen jälkeen kun luulin että hakemukseni on ok. Olin henkisesti varautunut, että pitää matkustaa lähimpään Bolivian suurlähetystöön eli tässä tapauksessa Ruotsiin leimaamaan passi, mutta riittikin että lähetän passin postitse ja maksan sen lähettämisen takaisinkin. Voi että jännitti saanko enää ikinä passiani takaisin vai jääkö se matkan varrelle. Passi matkasi kirjattuna kirjeenä viikon verran, kunnes pääsi lähetystöön perille. Viikko meni, että se tuli minulle takaisin. Viime viikolla. Lähtö on huomenna 28.4. (tai oikeastaan tänään, kello onkin jo niin paljon). Meni vähän tiukille, vaikka aloitin viisumirumban jo tammikuussa. Ja ylläri, rahaa paloi taas.

Sitten luottokortin hankkiminen, kopiot kaikista tärkeistä dokumenteista tutuille ja omaan sähköpostiin ja mukaan reissuun, rinkan pakkaamista (20 kg painorajoituksella saa vähän jo käyttää luovuutta) ja osoitteiden keräämistä postikortteja varten, hammastarkastus, postin uudelleenohjaus, Itsensä psyykkaaminen niin ettei pitkä ero rakkaista ihmisistä tuntuisi niin tyhmältä. Tuliaisiksi työpaikalle Pantteri-salmiakkia ja ruissipsejä.

Reissuvalmistelut ovat opettaneet muun muassa sen, että vie paljon aikaa saada kasaan tarvittavat dokumentit ja hoitaa tarpeelliset asiat. Rahaa myös kuluu todella paljon, jos lähtee kauas ja pitkäksi aikaa harrastamaan riskialtista urheilua ja hankkii suojakseen rokotteita ja lääkkeitä.

Sukulaiset kävivät vierailulla tänään ja vuoroin sanoivat näkemiin joko varoittelemalla Boliviassa olevista huumejengeistä ja siellä tapahtuneista tapoista, muistuttamalla minua siitä että olen pieni, bolivialaisen mittapuun mukaan blondi ja yksin matkustava nainen tai hokemalla kurtistettujen kulmien alta että et sitten hanki mitään paikallista Fernandoa mieheksesi ja jää sinne, muistakin että sulla on täällä oma kulta odottamassa. Voin siis mieli keveänä ja odotukset positiivisena lähteä huomen aamulla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja sieltä kohti Boliviaa.





Terveisin,
Ameli