Puskanjuurikiipeilyllä

Teimme Amboron kansallispuistossa päiväretken 16.8. Reittimme kulki joen vartta pitkin niin kuin usein sademetsissä on tapana kulkea. Oppaamme Carmelo kertoi mahdollisuudesta nousta näköalapaikalla vaativaa reittiä pitkin ja osa porukasta olikin heti lähdössä. Itse olin tietenkin ensimmäisenä lähtijöiden joukossa huolimatta edellispäivien aikana itsestään muistutelleista kantapäiden rasitusvammoista. Pienen arpomisen jälkeen vain Heini leikatun polvensa kanssa ja Mari "Ei kai se voi poiketa niin paljoa jo nähdyistä maisemista" -kommentin saattelemina jatkoivat joen vartta pitkin muun ryhmä lähtiessä nousemaan.

Noin puoleen väliin asti kuljimme jyrkästi ylös mutaisen, mutta äärettömän tiheän pusikon läpi, jossa putoaminen olisi ollut vain liukastuminen ja pysähtyminen lähimpiin liaaneihin ja bambuihin. Carmelon machete viuhtoi meille tietä. "No niin tyypit! Tässä tää ois!" -lausahdus aiheutti lähinnä pettymyksen aallon sitä mukaa kuin kukainenkin saapui tasanteelle. Puska peitti edelleen puolet maisemasta ja polun tapainen jatkui ylös heti oppaan selän takaa. Pikaisen neuvottelu jälkeen saimme oppaamme johdattamaan meidät vielä ylemmäs.

Tässä kohdalla jännityskerroin alkoi kasvaa huomattuani osan tasanteesta olevan tyhjän päälle punaisen hiekkakiven murennuttua sen alta mahdollisesti edellisen sateen aikana. Polulta loppuivat pajukkoa muistuttavat pusikot ja heinätupolta toiselle tasapainoillessa kädensijoina toimivat vain toiset heinätupot. Tässä kohdalla peräoppaana toiminut nuorempi opas Aldo osoitti loppuporukalle polunmutkan, josta putoamalla olisi päätynyt aikamoiseksi risukkoneulatyynyksi jyrkänteen alle. Pusikon jälleen alkaessa vain putoamista hidastavassa tiheydessä myös rinne kääntyi lähes pystysuoraksi. Muutaman kiipeilyllisemmän ponnistuksen jälkeen pääsimme seuraavan tasanteen matalan viidakkopusikon suojiin, joka vaimensi jopa tuulen huminan(!). Mikä lie kiipeilijäin huippusyndrooma iski jälleen allekirjoittaneelle ja onneksi puskan suojista löytyi harvinaisen mukava vessapaikka. Onnistunuttako tankkausta, jos aina huipulla pissattaa?!

Mutta mitä ihmettä, missä on noin puolet ryhmästä? Hetken kuluttua porukan periltä kiiri huhu, että Aldo olisi kiven iskemänä ja verta valuvana pitämässä etenevän ryhmän perää. Kauhun hetkiä oli siis koettu päänkokoisen kiven irrottua Henrin jalan alta jyrkimmällä osuudella. Sonjan oli onnistunut väistää, mutta Aldoapa kivi posahti käsivarteen. Näköalatasanteella puhdistettiin siis ruhjeita kaiken pakollisen maisema- & sponssikuvaushässäkän keskellä. Ja minkä maiseman! No päätelkää itse lisää kuvista.

Ja tätä jatkui kaikkiin ilmansuuntiin silmänkantamattomiin.

Taas oli ainakin minulla huijattu olo. Oikea huippu lötyi GPS:n mukaan vieläkin korkeammalta, mutta sen saavuttaminen edellyttäisi jo oikeaa kiipeilyä harjanteella ja avokalliolla. Ehkä ihan viisasta passata tällä kertaa. Lisäksi en ole aivan vakuuttunut punaisen hiekkakiven kiipeilyllisistä ominaisuuksista... Yritin nimittäin aiemmin leirissä käyttää kyseisen kivilajin edustajaa viimeistelläkseni vessapaikan peittämisen ja onnistuin puristamaan kiven kappaleiksi yhdellä kädellä! Toki olin löytänyt myös samantyyppisestä kivestä noin kolmosen boulder-reitin, joka ei murentunut ja joka tuli kiivettyä märillä sukilla.

Matka alas sujui sutjakkaasti suuremmitta kommelluksitta ja Max jäi oluen auki Aldolle veikattuaan laskeutumisaikamme yläkanttiin. Yleensä oppaamme arvioivat etenemisemme selkeästi todellisuutta tehokkaammaksi eli ymmärrettävä arviointivirhe. Nousumetrejä tälle puolituntiselle (bolivialaiselle) kertyi reilu sata. Hyvänä huomiona myös kantapäät nauttivat pusikkoisesta noususta ja laskusta selkeästi alppi- tai tunturikivikkoa enemmän. Ja sori Mari, kyllä se oli Amboron reissumme paras maisemapaikka!

Läheistä ystävyyttä Amborossa

Tarina ystävyydestä eli kakkakavereista eli kämppikset Maiju ja Venla kertovat tarinan Amborosta.

Jalat ovat tulehtuneet ja ruvilla. Kuusi päivää onnea eli Amboroa takana.

Matka alkoi epäilyksillä. Minibussin kuskin ajotavat eivät herättäneet luottamusta, eikä ajokin kuntokaan. Kuuden pysähdyksen taktiikalla suoritetun renkaan vaihdon jälkeen pääsimme perille viidakon hulppealle golf resortille.
Näky oli yllättävän luksus.Myös oppaat vaikuttivat miellyttäviltä ja miellyttävää oli myös tavata hikisen ajomatkan jälkeen wc, tosin viimeistä kertaa päiväkausiin. JA TAAS HEITIN PAPERIT PYTTYYN. Niin ei saisi tehdä. "Ja vessaan mennään sitten tästä lähtien aina kahdestaan, AINA." On mukavaa, kun on seuraa pimeässä viidakossa, jos vaikka käärme hyppää niskaan tai punkki sisäreiteen. Elämää on ihanaa ihmetellä yhdessä sen kaikissa muodoissa, myös yhdessä kyykätessä...

Oppaamme puhuivat ymmärrettävää espanjaa ja yksi kolmasosa melko sujuvaa englantia. Oman elämämme avara luonto saattoi siis alkaa! Ja voi onnea ja iloa millainen reissu meillä olikaan! Raskain koettelumus oli paluu sivistyksen  pariin, se on aika hyvin viiden viidakkomaisen yön jälkeen. 

Koska aikamme on rajallinen ja yöbussiin on jo käytännössä kiire, kertokaamme vain nopeasti reissun tähtihetkistä. Ensinnäkin, oppaamme olivat aivan  upeita ihmisiä ja meillä oli kielimuurista huolimatta erittäin hauskaa yhdessä, Opimme tuntemaan heidät ihmisinä ja he näyttivät ja selittivät asiat niin moneen kertaan, että ymmärsimme varmasti (jos Ameli ei siis ollut lähettyvillä tulkkaamassa).
 Ensimmäisenä päivänä tutustuimme kokaan, paikalliseen poskikahviin. Kokan lehdet olivat maittavia ja auttoivat meitä  päivän jyrkissä nousuissa. Tätä energistä buustia meille sitten tarjoiltiin jatkuvalla syötöllä ja reissun ehdottomasti kuulluin lausahdus oli oppaamme suusta iloisesti raikuva kysymys "koka koka??" 

Ensimmäinen päivä oli ihmeitä pullollaan ja ensimmäisen reippaan mäkisen marssin jälkeen  majoitumme telttoihin mukavaan pusikkoon virran varrelle. Tässä leirissä pysyimme kaksi yötä, siellä nautimme ensimmäisen maittavan keittoillallisen, jonka ihanat oppaamme meille kokkasivat. Ja löysimme monta hyvää kakkakiveä, joiden alta paljastui monta merkillistä eläintä. Eräänä päivänä ollessamme vaeltamassa hääsimme käärmeen piilopaikastaan. Se oli hyvin pieni, tarkistimme onko sillä selkäranka, ettemme vain sekoittaisi  madon kanssa. Olemmehan biologeja... Kuulimme että kyseessä oli vauvakäärme, joka ei ole myrkyllinen. Siinä vaiheessa olisi kuitenkin ollut asiallista olla ne Haixit jalassa, kuljimme nimittain osa-aikaisesti avojaloin jokia ylittäessä.

Toinen villi viidakkopäivä oli erityisen eksoottinen, sillä bongasimme apinoita, kapusiiniapinoita. Kylvimme myös vesiputouksessa, jonne arkajalka Maijukin uskaltautui. Teimme pyllähtelevän linturetken ja yösafarin upean tähtitaivaan alla. Reissun aikana emme kissapetoja valitettavasti nähneet, mutta kyllä niitä varmasti lähisöllä liikkui, sillä löysimme useita jälkiä ja paljaaksi kalutun hevosen. 

Seuraava leiripaikkamme oli myös varrella virran, tosin hiekalla. Siellä Haixit kuten kaikki muukin saivat uuden kuorrutuksen. Hiekkaa löytyy edelleen esimerkiksi korvasta ja muista koloista ja rei'istä. Tämä leirin wc oli jyrkähkö rinne, josta löytyi monta piikikästä kasvia (terveisin jalat). Maiju keräsi ahkerasti punkkeja edelleen ja ne bongattiin juurikin näillä reissuilla. Tämän vuoksi kakkakaveri on tosi tärkeä. Omaa takamusta on vaikea havaita.

 Kävimme leiristä päiväretkellä ikivanhojen fiikuspuiden luona. Biologian teoksissa esiintyneet lankkujuuret konkretisoituivat viimein mielissämme. Voisi todeta, että termi kuvasi todellisuutta melko osuvasti. Koeteltua Maijua puri vielä kaiken lisäksi termiitti, se poltteli pitkään.  Menomatkalla saimme  erikoistarjouksen kiivetä ylös melkein pystysuoraa seinämää korkealle nyppylän päälle. Sanotaanko, että vierivä kivi ei sammaloidu- sanonta, jota ei sovi unohtaa kiipeillessä. 

Vietimme toisen onnellisen yön samaisella rannalla, tosin erittäin kova ukkosmyrsky kasteli teltatkin sisältä ja luonnon mahtivoima sai välillä oikeasti pelkäämään oman olemassaolon jatkumisen puolesta. Seuraavana aamuna saimme kuitenkin kaikki vielä herätä, Henri vesilammikosta. Hän oli luullut ukkosta Maxin valokuvaussessioksi.
 Hiekkarannasta vielä sen verran, että se osoittautui todella eläväiseksi maastoksi. Ihmeötököitä tuntui osuvan valokeilaan vähän väliä, paras löytö oli suuri sammakko, joka ei todellakaan ollut suurimmasta päästä, eikä se tainnut kovin liikunnallinenkaan olla. Vauvalisko ystävystyi kanssamme, se piti kiipeilystä ihmisten päällä kovasti. Mutta erikoisin tapaus oli joku uiva petoötökkä isoilla leuoilla, sen ei toivonut kiipeävän päälleen. 

Seuraavana päivänä lähdimme palaamaan takaisin päin. Matka taittui kengät jalassa, kengät tosin kastuivat jo alkumetreillä, sillä kahlaus kivien joukossa paljain varpain ei tullut kysymykseen. Haixit turvasivat etteivät varpaat taittuneet ja murjoituneet käyttökelvottomiksi. Yllätyimme suuresti, kun leiriydyimme viimeisenä yönä paikallisen asukkaan maatilalle, eläinten pihattoon. Olimme aikaisemmin ymmärtäneet oppailta, että yöpyisimme paikassa, jossa olisi mahdollisuus saada rinkat sateensuojaan, mikä oli houkutteleva tarjous sateisten päivien jälkeen. Bolivialainen puhetyyli tunnetaan sen väljyydestä, eli mitä kerrotaan ei monessakaan tapauksessa pidä täysin paikkaansa.

Täytyy myöntää, että viidakkoilluusio koki pienen kolauksen kanojen ja aasien keskellä. Eräs kana joutui pataan ja maittava todellinen lähiruokasoppa tarjosi erilaisen ruokakulttuurikokemuksen. Kanan kuolema kuulosti kamalalta, jättäen eräälle allekirjoittaneelle vähän surullisen mielen. Soppa oli kuitenkin todella todella hyvää ja ravitsevaa.WC paikaksi valikoitui sokkeloinen pusikko. 
Maatilan rauhassa viidakosta oli jäljellä silti vielä jotakin, nimittäin eräänlaiset tulikärpäset. Nämä fluoresoivaa valoa tuottavat öttiäiset toivat yön tunnelmaan oman discolisänsä. Max kuvasi ahkerasti taivasta, jolla liikkui paljon perseidejä sekä rakas milky waymme. 

Yön rauhaa häiritsi kananluita kaluamaan tullut koiraeläin eli koira. Toivoimme kovasti jaguaaria. Ystävällisen, mutta kovin hiljaisen maatalon isännän koirat myös vahtivat tiluksiaan kovaan ääneen pitkin yötä. Kukko jatkoi tästä aikaisin aamulla. Kyseessä oli kuitenkin viimeinen yö, joten vähät unet eivät haitanneet. 

Aamun viimeinen vessareissu oli haikea. Kokan voimalla jaksoimme jatkaa matkaamme pois Amboron syleilystä. Viimeisin nousun jälkeen laskeuduimme kansallispuiston ulkopuoliseen kylään. Todellisuus ihmisen olemassaolosta ilmeni suoraan verrannollisesti roskien määrän kasvaessa. Hyvästelimme oppaamme haikeina ja istuimme taksiemme kyytiin. Tyhjyyden tunne valtasi mielen tuijottaessa asvaltoituja autoteitä ja aitoihin maalattuja vaalimainoksia. Eikö autoa voisi kääntää ja palata takaisin? Matkan on kuitenkin jatkuttava. Tuli hännän alla kiirehdimme nyt seuraavaa kohdetta kohti. 

Matkastamme viidakossa teki erityisen muistorikkaan ja mahtavan Chane Toursin oppaat. Tunnelma vaelluksella oli heidän ansiostaan iloinen ja kevyt. Naureskelut kuolemaan johtavista jyrkänteistä tai kohtaamisesti myrkyllisten hyönteisten  kanssa sai olon rentoutuneeksi - kumma kyllä. Tour oli hämmentävän edullinen, sisälsihän se kaiken autokyytejä ja ruokia myöten. Nähtävyydet olivat todella hyvin valitut ja oppaat jaksoivat koluta leirien lähimaastoja jälkiä etsiessän. Oppaita tulee oikeasti ikävä. Voimme siis suositella lämpimästi Bolivian kamaralle uskaltautuvia piipahtamaan Amborossa juurikin Chane toursin johdolla!


Lopuksi pikainen katsaus varusteluista:
Viidakkokengiksi Haixit olivat toimiva valinta. Ne pitivät hyvin vettä, ja kengän hörpätessä myös pitivät sen sisällä. Hyvällä säällä kengät sai päivässä kuivaksi. Vesistöjä ylittäessä ne myös pitivät todella hyvin liukkailla kivillä. Muutenkin toimivat ilmastossa hyvin, eivät olleet liian kuumat ja todella todella kevyet jalassa. Ainoa pieni ilmennyt ongelma oli helpohkosti aukeavat kengännauhat. 
Trimmin makuupussi oli myös ihan hyvä valinta viidakkoon, kylmempinä öinä se pääsi oikeuksiinsa.
Myös hyttyshousut ja -paita osoittivat toimivuutensa siinä vaiheessa, kun ne vaihtoi toisiin ja puremajälkiä alkoi löytyä pitkin sääriä.
Merinokerrasto ei ollut tarpeeton, kylmänä ilmana oli onni vetää se päälleen.

Sepä siitä, ikuista ystävyyttä hioen: kakkakavereiksikin kutsutut Maiju ja Venla 

Tätä osaa Amborosta ei turhaan kutsuta pilvisademetsäksi.

Varustautumista ja varautumista

Matkalaisen varusteisiin ja varautumisiin vaikuttavat ratkaisevasti kohteet ja olosuhteet. Alustava varustelistauksemme päivittyy siis käsi kädessä matkasuunnitelman ja vaellusreittisuunnitelman mukana avainsanana monikäyttöisyys. Varautumiseen menevät pohdinnat matkavakuutuksesta ja paikallisoppaiden käytöstä. Vaatevarustautumisessa on hyvä pitää mielessä, että Boliviankin talvessa ylängöillä on yöpakkasia (Cochabamba, Uyuni, suola-aavikko, La Paz).

Kartat
Tarkkoja vaellusreittisuunnitelmia on tässä vaiheessa vielä mahdoton tehdä sillä karttojen saatavuus on haaste. Boliviassa on tiedettävästi myös alueita, joista ei ole lainkaan karttoja saatavilla, koska hallitus haluaa pitää kyseisillä alueilla runsaan kaivostoiminnan tarkan sijainnin salassa. Kansallispuistoissa ei käsittääkseni kaivostella eli kartat on mahdollista saada.

Majoite
Majoitekysymys on yhä avoinna Torotoron ja Amboron kansallispuistojen osalta, lähinnä onko riippumajoite vai teltta parempi vaihtoehto. Ympäröivä puusto tai sen puute saattaa olla lievä pakote majoitteen valinnassa. Riippumajoitteen (riippumatto katoksella ja hyttyssuojalla) voi ripustaa sankkaankin kaseikkoon, kunhan ympäröivät puut kantavat nukkujia, mutta ilman puita se on hyödytön kuin pohjaton kenkä. Viidakossa riippumajoitteen etu on, ettei se koske maahan eikä aluskasvillisuutta tarvitse raivata niin paljon kuin telttaa varten. Teltta tarjoaa telttailualueella enemmän yksityisyyttä ja sen voi pystyttää ilman ympäröiviä puita, mutta tiheään viidakkoon voi olla haasteellista teltoittaa koko retkikuntaa. Telttaan ja sen alle pääsee myös ryömimään kaikkea, mitä viidakoissa ryömiikään uupuneista vaeltajista ranteenpaksuisiin lieroihin ja kuusi- tai kahdeksanjalkaisiin kavereihin.

Viidakkoon kätevin makuupussi on keinokuituinen eikä liian lämpöinen (comfort noin +10 astetta). Vierailemme myös talvisella aavikolla ja ylängöllä, jossa yöpakkaset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus eivätkä läheskään kaikki majoituspaikat ole lämmitettyjä. Hyvät matkanjärjestäjät vuokraavat lämpimiä pusseja suola-aavikolle, mutta omaa pussia ei mikään voita.

Opas
Paikallinen opas on aina viisasta ottaa mukaan kansallispuistoon. Paikalliset suhtautuvat näin suopeammin turisteihin, jotka tukevat heidän maataan maksamalla oppaalle. Huolella valittu un guía confiable pitää huolta vaeltajistaan, auttaa ongelmakohdan tullen ja neuvottelee tarvittaessa paikallisten kanssa. Oppaan palveluihin voi sisällyttää kyydityksiä, muonituksia, majoituksia ja kantajia(!). Myös kansallispuitojen pääsymaksut on helpointa hoitaa opaspalvelun kautta. Torotoron kansallispuistossa liikkuminen samannimisen kylän ulkopuolella on sallittua vain oppaan kanssa.

Vakuutus
Tutkittuani oman matkustajavakuutukseni ehtoja, sain selville, ettei se korvaa sairautta, vammaa tai kuolemantapausta ulkomailla vuoristoon, viidakkoon, aavikolle, erämaahan tai muille asumattomille seuduille tehtävillä vaelluksilla tai tutkimusretkillä. Sama tilanne voi olla kaikilla yleisimmillä matkustajavakuutuksen tarjoajilla. Koko ryhmälle voisi ottaa vakuutuksen kerralla niin, että vahingon sattuessa ehdot olisivat kaikilla samat. Esimerkiksi se hollantilaisen juustonmerkkinen vakuutusyhtiö tarjoaa ryhmillekin näppäriä matkavakuutuksia erikoisiin kohteisiin ;)

Etukäteen hoidetaan siis vakuutus- ja varusteasiat kuntoon sekä lisäksi voisimme etsiä luotettavaa opaspalveluntarjoajaa (saattaa vaikuttaa kasvattavasti sujuvuuteen ja hintaan) internetistä. Bolivian huomisesta huolta kantamattoman -mentaliteetin vuoksi varausten tekeminen on syytä jättää kesälle, ettei liian paljon vettä ehdi virrata ja sovitut asiat unohtua. Vaellussunnitelmat, lopulliset vaelluskamppeet ja -ruoat lienee viisainta lyödä lukkoon paikan päällä oppaiden kanssa.


Selvitteli: Viivi

Lähteinä koko tekstille on käytetty mm. Lonely Planet, Bolivia, 2010 painosta ja Teron alustavaa varustelistausta.

Varusteet

Vaatetus	Kaikkien vaatteiden tulisi olla löysästi istuvat, kevyet ja nopeasti kuivuvat. Löysästi istuvat vaatteet on helpompi pukea päälle kosteina ja ne estävät tehokkaammin hyttysten pistoja. Kevyet ja nopeasti kuivuvasta materiaalista tehdyt vaatteet ovat kaikkein mukavimmat kosteassa ja kuumassa ilmassa, materiaalin tulisi kuitenkin olla sen verta tiheää että se suojaa hyttysiltä. Monikäyttöisyys ja kerrospukeutuminen ovat avainsanat, kun kohteina on sekä kaupunkeja, viidakkoa että suola-aavikkoa.
pitkät housut	Mahdollisesti katkolahkeiset. Suojaavat hyttysiltä.
pitkähihainen paita	Suojaa hyttysiltä.
t-paitoja	Pitkähihaisen alle
shortsit	Kivat kaupungissa
alushousuja	Ohutta ja nopeasti kuivuvaa materiaalia! Puuvilla ei oikein toimi.
sukat	Ohutta villaa tms. Ei paksuja synteettisiä tai puuvillaisia (eivät kuivu ikinä). Paljon sukkia mukaan. Villasukat aavikolle ja bussimatkoille.
hattu	välttämätön, suojaa auringolta ja tuulelta
sadevaatteet / sadeponcho	välttämättömät sademetsään
tuulenpitävä takki	välttämätön aavikolle/ylängölle, kuoritakki toiminee myös sadetakkina
putkikauluri	kevyt
käsineet	suojaavat hyttysiltä ja kylmältä
sandaalit tai kevyet tennarit	Välttämättömät jalkahuollon kannalta varsinkin, jos kävelee päivät varsikengissä. Vesistöjen ylityksiin sandaalit ovat vaelluskenkiä kätevämmät. Mukavammat myös kaupungissa ja matkustaessa.
vaelluskengät / kumisaappaat / viidakkomaiharit/ (vaellussandaalit )	Varrelliset vaelluskengät tai kumisaappaat ovat turvallinen valinta sademetsään, mutta niissä jalat hautovat. Maapohja saattaa olla todella kurainen ja märkä (varsinkin sadekaudella), jolloin vaelluskengät hörppäävät helposti vettä. Viidakkomaiharit ovat parempi valinta, niissä vesi pääsee pois erillisestä reiästä. Jokien ylityksiä ja jopa niissä etenemistä voi hyvinkin olla luvassa. (Vaellussandaalit ovat kevyet ja kivat, mutta pitää varoa tappavan myrkyllisiä käärmeitä. Sandaalien kanssa voi pitää vedenpitäviä sukkia mukavuuden lisäämiseksi.)
hyttyshattu	välttämätön, malli “mustikka-metsässä-mummon-kanssa” toiminee myös ihan kivasti
aluskerrasto	Suola-aavikolla on kylmää öisin ja tropiikissakin vatsatauti voi hytisyttää.
lämpöinen fleece tai vastaava	Suola-aavikolla on kylmää.
uikkarit	suihkuyksityisyyttä ei kaikkialla luvata sekä pulahduspaikkoja saattaa osua vaelluksen varrelle
Henkilökohtaiset varusteet
riippumajoite (jos ei telttaa)	Hyttysiltä ja sateelta suojattu. Joku eristävä kerros alle, esim. viltti tai makuualusta.
makuualusta (jos teltta)	Ehkä myös riippumajoitteen kanssa.
ohut makuupussi	Kevyt ja hyvin hengittävä, +10 C comfort. Ei untuvaa.
kiikarit	Elukoiden bongailuun
rinkka	Riittävän suuri
Henkilökohtaiset pikkutavarat
vessapaperia	vesitiiviisti pakattu
hammasharja, hammastahna	tahnaa ei välttämättä saa käyttää puistoissa/veden lähellä
roskapusseja	mm. vessapaperille!
kompassi
karttamuovi
puukko	ei ole sallittu kaikissa puistoissa
otsalamppu	tarpeeksi paristoja/akkuja mukaan
tulitikkuja	vesitiiviisti pakattu
irtoremmejä
oma lääkitys
rakkolaastari	Rakot tulehtuvat lähes aina.
särkylääke
kosteuspyyhkeitä / käsidesi	suositellaan
hyttyskarkoite	100% DEET, tai enemmän ;)
kortisonivoidetta
tulehdusvoide ja haavataitoksia	esim. Betadine. Pienetkin naarmut tulehtuvat nopeasti.
aurinkovoide	Vähintään SPF 20, mieluummin enemmän aavikolle. Huomaa, että haju voi houkuttaa epämiellyttäviä pörriäisiä viidakossa.
huulirasva
aurinkolasit
ripulilääke	ettei vatsatauti hytisyttäisi niin pahasti
pakkauspusseja	varusteiden kuivana pitämiseksi
shamppoo, saippua	näitä ei käytetä vaelluksilla, ettei luontoon jää mitään ylimääräistä (ei edes biohajoavia pesuaineita)
pyyhe	nopeasti kuivuva
Ryhmäkohtaiset varusteet
Vedenpuhdistin	välttämätön(?) Katadyn tai MSR
Bensa- vai sprii-keitin	kaasua ei saa, viinaa ja bensaa tod. Näk. löytyy
Teltta (jos ei riippumajotteita)	vedenpitävä ja hyttyssuojattu
Korjaustarvikkeet ja puhdistustarvikkeet	keitin, vedenpuhdistin, teltta, kengät jne..
Majoitusvalo	joku näppärä lamppu pimeässä puuhailuun
GPS	yksi koko porukalle riittänee
Ylellisyystavarat
Kamera, laturi
Ruokatavara
muovilautanen, muki, lusikka
juomapullo	vähintään 3 litraa yhteensä(?)
ruoat	ostetaan paikan päältä
pikkunaposteltavat
mausteita

Amboro National Park and Carrasco National Park

www.gorp.com

Suunnitellun pääkohteemme Noel Kempffin kansallispuiston lisäksi Santa Cruzin osavaltiossa on neljä muuta kansallispuistoa sekä seitsemän muuta kansallisesti ja 18 kunnallisesti suojeltua aluetta, kaikki osa SNAPia (Sistema Nacional de Áreas Protegidas, kansallinen suojelualuejärjestelmä). Kansallispuistoista vastaa SERNAP (Servicio Nacional de Áreas Protegidas). Yksi näistä kansallispuistoista on Amborón kansallispuisto. Puisto sijaitsee kylki kyljessä Carrascon kansallispuiston kanssa muodostaen yhden kokonaisuuden.

In addition to our planned main destination Noel Kempff National Park there’s four other national parks in the Santa Cruz department, as well as seven other nationally and 18 municipally protected areas,  all part of SNAP (Sistema Nacional de Áreas Protegidas, National System of Protected Areas). All national parks are governed by SERNAP (Servicio Nacional de Áreas Protegidas, National Protected Areas Service). One of these national parks is the Amboro National Park.

Vaihteleva topografia, jyrkkä korkeusgradientti ja sijainti ekoalueiden rajalla tekevät  Amborón kansallispuistosta kasvillisuuden hotspotin Alavammat osat puistoa ovat kosteita sademetsiä ja chacoa*, ylänköalueet yungaa** ja kuivia vuoristometsiä. Amboróssa kasvaa ainakin 3000 eri kasvilajia, mm. muualla melkein sukupuuttoon hakattu mahonki Swietenia macrophylla. Nisäkkäistä puistossa tavataan mm. puuma, oselotti ja silmälasikarhu. Puiston nähtävyyksiin kuuluu myös “Tumbos del Rio Surutu” lukuisine vesiputouksineen (osa yli 80 metrisiä).

 

www.metroflog.com

Diverse topography, steep elevational gradients and the location on the border of several ecoregions make Amboro a hotspot of vegetation. Lower parts of the park are humid rainforest and chaco*, higher regions are covered by yungas and dry mountain forests. There’s at least 3000 plant species growing in Amboro, one of these mahongy Swietenia macrophylla that in many other places has been logged almost to extinction. Pumas, ocelots and eyeglass bears can be seen at the park. Attractions of the park include also ”Tumbos del Rio Surutu”, the wasterfalls of River Surutu, some of them over 80 meters high.

Puisto rajoittuu tiehen etelässä ja pohjoisessa. Etelän tie oli aikoinaan asvaltoitu, mutta jäi käyttämättä 50-luvulla, kun pohjoinen tie avattiin, joten nykyään se on taas soratienä. Ilmeisesti puistoon kannattaa siis kulkea pohjoiskautta. Matka puistoon Santa Cruzista kestää kolme tuntia tätä Cochabambaan vievää tietä pitkin. ”Pääsisäänkäynnit” ovat Buena Vista, Santa Fe ja Yapacani. Buena Vista on jesuiittojen perustama kylä, joka on vierailun arvoinen kohde. Kylässä on mm. tori, jesuiittamuseo, Surutú –joen "balneario" (swimming and spa) sekä majoitusmahdollisuuksia viiden tähden hotelleista leirintäalueisiin. Tarjolla on myös monenlaisia ohjattuja retkiä, joista osa pyöräillen tai ratsastaen. Ihan puiston rajalla on Hotelli Amboro (Robin Clark 591(0) 9322054), joka järjestää myös ohjattuja retkiä.

Amboro National Park is bordered by motorways both in north and south. The southern road was

paved but was left almost without use in the 1950s when the northern road leading from Santa Cruz was opened. Nowadays the southern road is just a dirt road again. It takes about three hours to get to the park from Santa Cruz traveling by the northern road leading to Cochabamba. The main entrances to the park are Buena Vista, Santa Fe, and Yapacani. Buena Vista is a Jesuit Mission town and worth visiting in itself. There’s a market place, a Jesuit museum, and a balneario (swimming and spa) of River Surutu. There’s accommodation from five-star hotels to camping sites. Also a variety of guided tours are available, including cycling tours, riding tours and a coffee tour.

Just on the border of the park there’s Hotel Amboro, that also offers guided tours.

www.parkswatch.org

Alun perin puisto perustettiin 1973 nimellä Reserva de Vida Silvestre German Busch. Vuonna 1984 puisto muutettiin mm. Noel Kempffin ja brittiläisen Robin Clarkin avulla kansallispuistoksi. Vuonna 1991 puisto laajeni reilusi, joskin vuonna 1995 se pieneni taas vähän. Puisto on jaettu kahteen osaan: ulompi multikäyttöalue ANMI (Integrally Managed Natural Area) ja sisempi, ns. punaisen linjan rajaama varsinainen suojelualue.

www.parkswatch.org

The park was founded in 1973 under the name Reserva de Vida Silvestre German Busch. It was transformed into a national park in 1984 by Noel Kempff and Robin Clark, among other people. In 1991 park expanded greatly, though in 1995 it shrunk slightly again. The park is divided into two parts. The outer part of the park is Integrally Managed Natural Area (ANMI) while the inner parts of the park, bordered by the so called red line, are more stritcly protected.

Paras aika vierailulle on touko-lokakuun kuivakausi. Vuoden keskilämpötila 12-24 astetta riippuu siitä, kuinka korkealla ollaan.

The best time to visit the park is the dry season from May to October. The mean temperature of the year varies between 12 and 24 degrees celsius depending on the elevation from the sea level.

Aivan punaisen linjan sisäpuolella sijaitsee Mataracu, joka on sekä joki, yhteisö ja puistonsuojelijoiden majapaikka että virallinen sisäänkäynti puistoon. Mataracussa on leiri varustettuna puisilla ja muovisilla mökeillä. Mataracuun on kaksi sisäänkäyntiä: joko Surutu- tai Yapacani-joen yli.

Mataracu is the name of a river, a community and a park ranger’s camp just inside the Red Line. There’s a camp with wooden and plastic cabins. There’s two ways to get in Mataracu, one across the river Surutu, the other across the river Yapacani.

Carrascon kansallispuisto sijaitsee Cochabamban departementin puolella. Pääsy puistoon on samaa Santa Cruz-Cochabamba tietä pitkin kuin Amboroonkin. Puiston nähtävyyksiin kuuluvat Repechón luolat (Cavernas del Repechón), joissa on lepakoita ja rasvakehrääjiä (guácharos), San Rafael - ja San Mateo -joet sekä Incachaca-rauniot. Sehuencas mainitaan hyvänä leiripaikkana. Puistoon pääsemiseen pitää olla lupa. Lupia voi ostaa Cochabambasta tai puistosta.

Amboro National Park sits side by side with National Park of Carrasco. The entrance to Carrasco is along the same Santa Cruz-Cochabamba road as to Amboro. The attractions of the Carrasco National Park include the canes of Repechón (Cavernas del Repechón), caves with bats and oilbirds (guácharos), rivers San Rafael and San Mateo and the ruins of Incachaca. Sehuencas is mentioned to be a good camping place. Permission is needed to get into the park. Permissions can be bought from Cochabamba or from the park itself.

* harvaan asuttu puoliaron peittämä kuuma tasankoalue.

A parsely populated hot semi-arid lowland area.

**metsäalue Andien itärinteillä, vaihettumisvyöhyke Andien ylängön ja itäisten metsien välillä. Kosteaa, sateista ja lämmintä aluetta.

A stretch of forest along the eastern slope of the Andes. It’s a transitional zone between the Andean highlands and the eastern forests. Rainy, humid, and warm.

Lähteet/Sources:

Wikipedia

http://www.gorp.com/parks-guide/travel-ta-bolivia-birdwatching-hiking-sidwcmdev_054276.html

http://www.parkswatch.org/

http://www.buenavistabolivia.com/

Tiedotti teille

Sonja tiedonhankintaryhmästä