Juhlavaelluksen 2015 synnytytystuskat - eli miten kaikki sai alkunsa

Juhlavaelluksen varainkeruu saavutti nyt tavoitteensa, rahat reissuun ovat kasassa ja 13 soopalaisen ryhmämme seikkailu on alkamassa. Blogimme ja facebook-sivumme ovat viime aikoina saaneet runsaasti uusia lukijoita. Heitä ajatellen, tässä vaiheessa on paikallaan kerrata ja muistella, miten tähän on tultu ja tämä kaikki on saavutettu.

Tässä blogikirjoituksessa muistelen juhlavaellusprojektin alkuaikoja, edellisen juhlavaelluksen raunioilta siihen saakka, kun tämän juhlavaelluksen ilmoittautumisaika meni kiinni ja matkaanlähtijät olivat selvillä. Bolivia-projektin siemen lähti itämään edellisen juhlavaelluksen 2010 epäonnistuttua. Siemen iti vuoden 2011 kunnes kunnes verso putkahti pintaan keväällä 2012, kun juhlavaellusta vuodelle 2015 alettiin virallisesti SOOPAn toimesta valmistelemaan. Verso kasvoi varsin haarakkaaksi kevääseen 2013 mennessä. Silloin liiat rönsyt karsittiin ja jäljelle jäi vain yksi suunta – Boliviaan!

Tämän Oulun yliopiston partiolippukunnan SOOPA ry:n 25-vuotis juhlavaelluksen syntykipinä iskettiin jo 2010. Itse olin aloittanut SOOPAssa juuri niihin aikoihin. Ensin osallistumalla muutamaan koloiltaan ja pikkutapahtumaan, ja tästä rohkaistuneena menin mukaan kaikille avoimiin SOOPAn hallituksen kokouksiin. Eräässä kokouksessa kuulin, että 2010 oli SOOPAn 20:es juhlavuosi, kun lippukunnan perustamisesta 21.2.1990 oli kulunut 20 vuotta. Edellisinä juhlavuosina oli tehty seuraavat juhlavaellukset: 1995 Huippuvuorille, 2000 Grönlantiin ja 2005 Peruun. Tuossa kokouksessa kävi ilmi, ettei mikään parttio (vartio SOOPAssa) ollut ryhtynyt valmistelemaan juhlavaellusta, joten hallitus koki siinä kokouksessa, että sen tulee ottaa järjestelyvastuu. Aikaa oli vähän, koska juhlavuosi oli meneillään. Näytti epävarmalta, että saataisiin vaellusryhmää yksittäiseen kohteeseen koottua. Rahaakaan ei ollut käytettävissä kuin muutamia satasia. Siksi päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että 20-vuotis juhlavaelluksen suunnitelmaksi syntyi UKK-reitin läpivaellus viestiperiaatteella. Eli jokainen halukas soopalainen varaisisi reitistä jonkin pätkän ja näin SOOPA vaeltaisi koko Suomen läpi. Suunnitelma oli hyvä ja juhlavaelluksen henkeen sopiva. Kävi kuitenkin niin, että halukkaita soopalaisia löytyi vain UKK-reitin muutamille yksittäiselle pätkille, joten 20-vuotis juhlavaellus ei toteutunut.

Minä olin tuon kokouksen jälkeen kuin herätyksen saanut! En ollut sitä ennen kuullut aikaisemmista juhlavaelluksista. Sen lisäksi, että SOOPAssa toimimalla löytää samanhenkistä vaellusseuraa ja pääsee opiskelijahintaisille vaelluksille Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, niin olisi siis myös mahdollista päästä paljon kauemmaksi: Huippuvuorille, Grönlantiin tai kaukaiseen Peruun saakka! Minua jäi kutittamaan ajatus jännittävistä seikkailuista ja mielessäni kuulsivat jo upeat maisemat ja eksoottiset elämykset. Tuon 2010 juhlavaelluksen peruuntumisen hetkellä päätin, että seuraavalle juhlavaellukselle osallistun ja silloin mennään kauas!

Vuosien 2010 ja 2011 aikana pidin juhlavaelluksen mielessä. Keskustelin asiasta vähän kaikkien soopalaisten kanssa, uusien ja vanhojen. Kartoitin, löytyisikö halukkaita alkaa järjestämään seuraavaa juhlavaellusta. Useimpien mielestä oli kuitenkin liian aikaista puhua asiasta. Vuosi 2015 vaikutti olevan niin kaukana, että monien mielestä oli mahdotonta suunnitella asioita niin monen vuoden päähän. Minusta oli tärkeää aloittaa aikaisin, koska laskelmieni mukaan kauas pääsemiseen tarvittaisiin 1000-3000€/henkilö. Laskin, että tuon summan keräämiseen tarvitaan vähintään kaksi vuotta.

Yksi soopalainen, Venla Ö, innostui juhlavaelluksesta. Ja muutamia muitakin kiinnostuneita löytyi. Kevään 2012 keskusteluissa syntyi ajatus, että nyt on oikea hetki pitää yhdessä palaveri ja suunnitella, miten seuraava juhlavaellus potkaistaan käyntiin. Huhtikuun 18. iltana pidettiin sitten kololla Juhlavaellushaaveiden koloilta (Dreaming of SOOPA Anniversary Hike 2015). Siellä edellisellä juhlavaelluksella Perussa olleet muistelivat projektin järjestelyjä silloin. Illassa kirjattiin ylös kohdeideoita ja piirreltiin suuntaviivoja, miten projektia kannattaisi lähteä käynnistelemään. Koska SOOPAn toiminta hiljenee kesäksi, niin päätettiin, että syksyllä aloitetaan koloillalla, jossa jokainen esittelee oman haaveiden kohteensa muutamalla kuvalla tai kalvolla ja perustelee miksi se olisi hyvä juhlavaelluskohde. Jaoimme palaverissa alustavasti kohteita, jottei kävisi niin että kaksi soopalaista esittelisi saman kohteen.

Syksy 2012 ehti kuitenkin pitkälle, ennenkuin pidettiin sitten vaelluskohteiden haaveiden ilta. Mikään kohteista ei heti sytyttänyt ”tuonne!”. Kohteiden esittelyilta houkutteli paikalle kevään ihmisten lisäksi uusia ihmisiä. Näillä ihmisillä oli uusia ideoita ja päätettiin järjestää toinen kohteiden esittelyilta samalla idealla. Kävi sitten niin, että kun aikaa vuoteen 2015 oli paljon, niin näitä kohteiden esittelyiltoja järjestettiin syksyn aikana aika monta, neljä tai viisi. Kohteita oli loppujen lopuksi paljon ja näistä aloimme äänestämään lopullista kohdetta. Äänestyksestä muodostui vaikea, emmekä hetkittäin olleet yhtä mieltä edes äänestystavasta.

Helmikuuhun mennessä kohteista oli kuitenkin saatu valittua kolme: Mongolia, Brittiläinen Kolumbia (Kanadan länsiosa) ja Bolivia. Tässä vaiheessa päätettiin järjestää juhlavaelluksen virallinen perustamiskokous. 13. helmikuuta 2013. Siinä oli tarkoitus valita lopullisesti kohde ja sopia yhteiset säännöt, joiden mukaan projektia lähdetään viemään eteenpäin. Ensimmäisessä kokouksessa tulosta ei kuitenkaan syntynyt, vaan piti jatkaa toiseen kokoukseen. Brittiläinen Kolumbia saatiin kohteista tiputettua pois. Seuraavassa kokouksessa äänestettiin seuraavalla tavalla, lyhennetty lainaus pöytäkirjasta: ”Ääntenlaskutavaksi sovittiin, että jokaisella äänestäjällä on kolme ääntä. Sallitut ääniyhdistelmät 1 – 1 (äänestäjä haluaa kumpaankin kohteeseen yhtä paljon), 1 – 2 (äänestäjä haluaa toiseen kohteeseen enemmän kuin toiseen), 0 – 2 (äänestäjä haluaa toiseen kohteeseen, muttei ollenkaan toiseen). Äänet jakautuivat tasan niin määrällisesti kuin jakaumaltaankin. Päätettiin, että valitaan projektinjohtaja, jolla on oikeus päättää, minne mennään”.

Projektipäälliköksi valittiin Antti Y ja hänen päätöksellään juhlavaellus 2015 suunnattiin Boliviaan. Kokouksessa valittiin myös muut vastuuhenkilöt ja muodostettiin edellisen juhlavaelluksen Peru 2005 mukaan projektin organisaatio: tempausryhmä, tiedonhankintaryhmä, sponsoriryhmä, koulutusryhmä, tiedonhankintaryhmä ja yhteishenkiryhmä. Laadittiin alustava aikataulu, jonka mukaan viimeinen ilmoittautumispäivä juhlavaelluksen oli 31.12.2013. Tällä valinnalla tavoiteltiin vielä kevään fukseja mukaan reissuun. Laadittiin alustava tulo- ja menoarvio. Rahaa arvioitiin tarvittavan 3000€/soopalainen. Päätettiin, että maksimissaan 30 soopalaista on ryhmän koko, josta seurasi kokonaisbudjetiksi 90 000€.

Projekti käynnistyi hapuillen. Organisaatiossa oli monta ryhmää, joiden vastuut, tavoitteet ja tehtävät eivät olleet selviä. Ryhmien välinen tiedonsiirto ei onnistunut ja kokonaisuutena juhlavaellusryhmä ei ryhmäytynyt hyvin. Keväällä teimme Bauhausin inventointi -tempauksen. Ja saimme luotua yhteyksiä ja sovimme talkooavusta Erämessuille ja Qstockiin. Ne onnistuivatkin hyvin ja ryhmän henki kohosi. Sen jälkeen kävi niin, että syksy ehti pitkälle, ennenkuin ryhmä järjestäytyi. Syksyllä teimme SOOPA:lle vuosikalenterin ja möimme sitä noin 100 kpl. Lisäksi möimme kesän ja syksyn aikana, luokkaretkeläisten tapaan, pikkuserkun parhaita keksejä noin sata laatikkoa.

Vuoden vaihteessa tuli viimeinen ilmoittautumispäivä vaellukselle vastaan. Juhlavaellukselle ilmoittautui kaiken kaikkiaan 17 soopalaista. Määrä oli vähemmän kuin tavoiteltiin (30), mutta riittävän suuri, että tempausten järjestämiseen vaadittavat vähintään 10 saadaan joka kerta kasaan. Juhlavaellusprojektin ensimmäinen vuosi oli hidasta etenemistä. Ryhmät ja niiden toimintatavat hakivat muotoaan. Ryhmien vastuuvetäjät vaihtuivat usein. Juhlavaellusprojektiin tuli uusia jäseniä, mutta myös lähti pois. Ensimmäinen vuosi siis oli aika levotonta aikaa. Vielä oltiin kaukana tavoitteesta 3000€/henkilö. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilillä oli noin 3000 €, eli 1/17 osa projektin tavoitteesta oli vasta saavutettu. Monilla oli suuri epävarmuus, tuleeko tästä yhtään mitään...

- Antti

Reissuun lähtöön on tätä kirjoitellessa enää muutama päivä jäljellä! On tosin vaikea vieläkään hahmottaa, että me oikeasti tehtiin tämä! (Uskomattomin asia kuitenkin on, että sain tavarat pakattua..)

 Allekirjoittanut lyöttäytyi juhlavaellusseurueeseen juurikin Qstockin aikaan kaksi vuotta sitten, sen jälkeen porukkakin on tainnut hieman vaihtua ja ennen kaikkea, projekti hieman paisua!  Lopullinen päätös reissuun lähdöstä tehtiin rakkaan kämppikseni eli Maijun kanssa vasta seuraavana uutena vuotena, kun ensimmäinen omakustannuserä oli maksettava tilille. Sekin tietysti unohtui siinä vuoden vaihteen juhlinnassa niin, että piti kaamosvaellukselle vievässä bussissa kovaan ääneen tehdä selväksi projektipäällikölle, että lähdössä ollaan. (Silloin oli muuten tämän ruokakunnan ensimmäinen Soopan vaellus vasta edessä, joten en sitten tiedä ostettiinko sikaa säkissä vielä siinä vaiheessa.. )

Töitä on kuitenkin tehty ahkerasti siitä lähtien ja projektin puolesta voidaan puhua vuosien suunnittelusta. Nykyisestä seurueesta suurin osa ei ole tainnut olla edes paikalla, kun matkakohdetta on valittu. Toivotaan, että jotkut äänestivät silloin aikanaan hyvin puolestamme.

 Qstock 2015 oli tosiaan ennen reissua viimeinen isompi nakki ja siinähän se meni, jo kolmatta vuotta putkeen!

Työnkuva ei varsinaisesti ollut muuttunut viime vuosista, rakentamista ja purkamista se oli edelleen. Lisäksi meidän reippaat Maiju, Heini, Mika ja Antti toimivat järjestyksenvalvojina juhlapäivinä, eli taas saatiin monta näkökulmaa festarielämään! (Vähän liian läheistä näkökulmaa saivat eräät kyllä työnsä puolesta Nightwishin poikiin… nimim. katkera fanityttö.)

Työt aloitettiin ja lopetettiin Raatin aidan kanssa säheltämiseen, onneksi tänä vuonna uudelleenpystytys onnistui vähän kivuttomammin. Joka päivälle riitti kyllä töitä ja etenkin aurinkoa, välillä pääsimme vähän varjoonkin eli kitkemään taikametsää (ts. poistamaan reiteen asti yltävät nokkoset suurehkolta alalta.) Taikametsästä tehtiin myös suuri löytö, ainakin kolmekymmentä vuotta kateissa ollut lompakko!

Luottokortti oli mennyt vanhaksi vuonna 1982, mukana oli myös luoti..

Ohjelmassa oli myös pöytien, bajamajojen yms. kantelua, paineaitojen pystytystä ja päälavan rakentamista. Päälavan rakennus oli ehkä mukavinta kaikista, saattaa tosin johtua siitä, että firman miehet ovat mukavimpia ja komeimpia kaikista..

                             Iloiset työnaiset Mari ja Taru rakentamassa päälavaa

Onnellinen yhteiskuva päivän päätteeksi, huomioikaa hienot kypärät! Päälava valmistumassa taka-alalla.

Qstockissa on aina ollut hyvin monipuoliset työpäivät ja välillä meidän porukkaa pilkottiin useampaan osaan. Omien muistelmieni mukaan kiroamista aiheutti eniten minun ja Marin ponnistelut korkeiden oksien katkomiseksi pois rekkojen tieltä, ei meinannut oikein pituus riittää. Huippuhommaa oli pöytien maalaus ja järjestelmällisimmät ihmiset taisivat peräti rakastaa pöytien ja bajamajojen sijoittelun suunnittelemista.

Kaikki meni mallikkaasti, perjantaina oltiin ennen bileiden alkua vielä ylitöissä ja alue saatiin auki ajallaan. Festareilla nähtiin monia hienoja esiintyjiä, oman juhlan kruunasi ehdottomasti Nightwish! Toivottavasti pääsemme jatkossakin hommiin, silloin taidetaan tosin suunnitella jo aivan uusia retkiä..

Tämä matka alkaa tulla loppuunsa, vaikka vasta ollaan lähdössä. Onneksi tilanne on nyt muuttunut siihen suuntaan, että projektin kanssa saa painia vielä varmasti pitkään reissun jälkeenkin! ;)

-          Venla

P.s. Jännittää ihan hulluna, viikon päästä ollaan jossain sademetsän syövereissä!

Maijun muistelmat

Maijun Muistelmat: Max tuli, Max meni, 22.5. – 24.5.2015.

Olin aikaisemmin keväällä kuullut, että tutkimusmatkamme kuvaaja Max aikoi matkustaa Ouluun kartoittamaan ryhmämme kuulumisia ja toimintaa. Ja, että hän yöpyisi mahdollisesti Venlan ja minun kämpillä. Tieto yöpaikasta varmistui paria päivää ennen kameramiehen saapumista.

 Oli perjantaipäivä ja olin kiireellä polkenut takaisin Kontinkankaalta biokemian labrojen jälkeen siivoamaan siivottomassa kunnossa olevaa kämppäämme pikkupaniikissa. Meillähän kämppää saattaa välillä vähän villiintyä ja olla vähän heikommalla huomiolla ja ylläpidolla ja plaaplaaseliseli, koska molemmat meistä ollaan kiireisiä naisia monien menojemme kanssa. (Onneksi Venla lähtee myös Boliviaan. Voi olla varma, että matkassa on ihminen, joka sietää sun rutiineja ja tavaroiden epäjärjestynyttä dispersaatiota.).

Kun kämppä alkoi olemaan asutuskunnossa aloin odottelemaan saapuvaa vierasta. Tiesin, että Mika ja Heini kuskaisivat Maxin bussiasemalta kahdeksan aikoihin. Itse mietiskelin kovasti millainen tyyppi sieltä olisi tulossa asustamaan sohvalle. En ollut tavannut Maxia aikaisemmin muuten kuin kokouksessa soitetun skypepuhelun verran. Millainen pikselinen tyyppi mahtaisi olla livenä?

Sitten ovikello soi. Menin avaamaan ja siellähän olivatkin Mika, Heini ja viimeisenä Max. 

Ensimmäinen ajatus: ihan ookoo tyyppi, ei haise, kivat hiukset. Pikaisen esittelyn jälkeen kolmikko suuntasikin jo ulos kohti biologien järjestämiä rantabileitä. Itse saavuin paikalle pyörällä. Ennen kolmikkoa. Paikanpäällä seuraan liittyi Tapio. Vaellusporukka asettui sopivan välimatkan päähän muusta biologia massasta ja saivat pikkuisen, sähäkän kertakäyttögrillin tulille. Siinä paistuivatkin makoisat grillievväät. Muu SOOPAporukka lähti kotiin hieman aikaisemmin kuin minä itse.

Kun saavuin kämpille, jännitti etten vain herättäisi yövierasta. Eipä sieltä sohvalta kuulunut juuri minkäänlaista tuhinaa. Liekkö hengitti koko tyyppi. Mystisen hiljainen miesnukkuja. Plussaa näin vaellusta ajatellen, ei häiritse liiemmin kuorsaamisella, mutta saattoipa kyseessä olla myös vieraskoreutta edistävä hengityselimistö. Painuin unten maille omaan kammariin sumuisen pääni kanssa.

Aamulla heräilin noin yhdeksän maissa oven kolahdukseen. Oli lauantaipäivä ja SOOPAlaiset olivat ilmoittautuneet mukaan siivouspäivään, jona voi myydä itselleen tarpeettomiksi jääneitä vaatteita ja tavaroita pihakirppistyylillä. Meille myyntipaikka oli löytynyt Mannenkadunpuistosta. Max oli siis aikaisin liikkeellä muiden vaeltajien kanssa ja hypännyt autokyytiin kohti keskustaa. Itsehän lähdin liikkeelle puolenpäivän aikaan, kun oli saanut unista tarpeeksi ja vastuu ajoi liikkeelle. Tietenkin mielessä pyöri ruoka. Kiinalaisen buffetti, jonka olimme sopineet palkaksi hoidetuista hommista ja piristämään mieltä ja ruumista raskaan myyntipäivän jälkeen. 

Niin se myyntipäivä… Myyntipäivä jäikin odotettua lyhemmäksi. Miksikö? Oli vähän myrskyn tapainen sää. Tästä johtuen liikkeellä ei ollut hirveenä asiakkaita, mutta meidän tavarat taasen eivät olisi malttaneet pysyä aloillaan. Jep. 

Kun saavuin meidän myyntipisteelle, oli jokaisella teltanlaidalla vähintään yksi SOOPAlainen roikkumassa tukikepeissä, etteivät ne antaisi periksi. Vettä tuli taivaalta hirveissä puuskissa horisontaalisesti, mikä tietenkin kasteli kaikki myyntiin tarkoitetut ihanat asiat… Itse kuitenkin ensimmäisenä suuntasain muurikkapannun tykö ja mutustin lättysen ennen kuin aloin itse roikkumaan teltan reunoissa ja pyydystämään tuulen mukana viipottavia muovipusseja. Hetken roikuttuamme ja todettuamme, että ei tässä ole oikeen järkeä aloitimme pakkaamaan kostuneita kauppatarpeita autoihin. Tietenkin tällöin aurinko päätti tulla esiin piristämään ja valaisemaan auton peräkonttia, kun tungimme sen täyteen kierrätykseen lähteviä kaapuja. 

Päivä jatkui kuitenkin ei-niin-onnistuneen-kojuilun jälkeen. Suuntasimme pikkupoppoolla Heinin ja Mikan nöyrään majataloon. Tapion kanssa päädyimme kävelemään matkan keskustasta parin kilometrin matkan. Sää oli tässä vaiheessa erittäin myönteinen, aurinko paistoi ja voimakas myötätuuli siivitti askelta. 

Kahvittelun lomassa jutustelimme ja mietimme, kuinka monta litraa hiekkaa kissa-allergikko Max voisi hankkia rakkaalle lemmikilleen kotona. Näin me juttelimme syvällisiä. Kissanhiekasta.

Suuntasimme mahat kurnien kohti torirannassa olevaa kiinalaista. Oli aika täyttää kuvut buffetin antimilla ja jutustella suuremmalla porukalla. Mukana olivat Max, Mari, Heini, Mika, Henri, Taru, Antti, Tapio ja aikaisemmin projektissa ollut Antti, joka vielä osallistuu projektin avustamiseen aina kun pystyy. Kiitos hänelle panostuksesta! 

Ruoka maistui ehdottomasti ja juttua riitti moneen suuntaan. Itsehän en kuullut puoliakaan kovin selvästi johtuen lukossa olevista korvista. Onneksi kuulon heikentyminen ei vaikuttanut ruuan maukkauteen. Makunystyrät lauloivat.

Illaksi lähdin omille teilleni pikkusiskon tupareihin. Suuntasin takasin kämpille yhdeksän jälkeen. Aloin keittelemään teetä ja kysyin Maxilta kelpaisiko hänellekin kupponen. Kyllähän se kelpasi. Istuimme pitkän aikaa keittiön pöydän ääressä ja puhuimme paljon projektiin liittyvistä näkökulmista. Opin paljon Maxin alasta.

Maxilla on todellakin selvä palo kuvaamiseen ja dokumentin tekemiseen. Ala kuulostaa rankalta ja vaatii tekijöiltään paljon omistautumista. Palkka ei ole aina itsestäänselvyys. Vähän niin kuin tutkijoilla, joiden pitää hakea rahoituksia tutkimuksilleen ja projekteilleen, joita he haluavat tutkia ja opiskella. Max tapasi joukkomme lapissa keskellä korpea, joka oli kylläkin ammuttu täyteen ihmisiä, mutta jostain syystä hän törmäsi ryhmämme suulpalttiin, Mikaan, joka kertoi hänelle projektistamme. Jostain kumman syystä Max suostui antamaan käyntikorttinsa. Pitää olla hieman hullu, että suostui. Sopii hyvin meidän poppooseen siis. 

Juttelun hyytyessä väsy alkoi olemaan kova ja kumpikin kääntyi yöpuulle. Seuraavana aamuna heräsin myöhään aamulla. Kuulin ääniä muualta asunnosta. Näemmä Max oli myös hereillä tekemässä eväitä. Seuraavana Max olikin jo suuntamassa ovesta ulos jatkamaan takaisin Helsinkiin kuvausprojektejaan. Itse vielä unenpöpperössä ihmettelin menoa kunnes tuli heippojen paikka ja Max päätti hyvästellä halaamalla. Itsehän olin edelleen pyjamissa, hiukset likaisina ja täysin mörön näköisenä eli aika pelottavan näköinen. Vaatii rohkeutta lähestyä sellaista rölliä. Max on siis myös rohkea.

Terkuin, tarkkailija Maiju

Koikkelehtiva kanaparvi

On jälleen se aika vuodesta, kun SOOPAn juhlavaellusporukka nokkii maata ja kuokkii kuin kanat. Tämä sekalainen parvi etenee järjestelmällisesti paikasta A paikkaan B, välillä kyykistyen ja maata kaapaisten. Mahtaa siinä monella autoilijalla ja jalankulkijalla käydä sääli mielessä. Onhan tuo niin surkean näköistä hommaa. Kotona ja autoissaan he kertovat lapsilleen, että hankkikaa hyvä ammatti, jottei tarvi tuolla typeränä kana-aivona kyykkiä menemään. Samalla he ovat autuaan tietämättöminä siitä että tämä parvi on nimenomaan Oulun yliopiston partiolippukunta SOOPA ry:n väkeä, lauma akateemikkoja. Se siitä opiskelusta, koulutuksesta ja hyvästä ammatista. No, jonkunhan ne paskahommatkin on tehtävä. Välillä tämä parvi pysähtyy kuin yhdestä käskystä ja kerääntyy tiiviiksi laumaksi. Siinä sitten jokainen vuorollaan säkkinsä tyhjentää, ja joku onnekas saa olla se, kuka ottaa kaiken komeuden vastaan.

Mitä siellä sitten oikeasti tapahtuu? Totuus on tarinaakin ihmeellisempää. On kevät, linnut laulavat ja tulvavedet solisevat iloisesti ojissa. Talven jäljiltä maa on harmaa ja likainen, on pölyistä ja sotkuista. Siitä huolimatta paikkapaikoin jo vihertää ja uusi elämä tekee tuloaan maan povesta. JV -projektin jäsenet ovat kerääntyneet kasaan kuin soitimella olevat teeret. He valmistautuvat illan urakkaansa, 2,5 km sotkuista tien laitaa on heillä siivottavanaan tänä iltana. Roskat sujahtelevat jätesäkkeihin ja aurausviitat kerätään pois. Välillä säkkien alkaessa painamaan kokoonnutaan kasaamaan pussinpohjalliset yhdeksi suureksi jätesäkiksi, joka suljetaan huolellisesti ja jätetään tienvarteen odottamaan noutajaansa. Samalla aurausviitat niputetaan siisteiksi nipuiksi ja lasketaan säkkien viereen.

      Tässä kuvassa poistamme siilin persuuksesta 

  punkkia viimevuoden siivousprojektissa

                                                           

Taakse jäävä tienvarsi on roskatonta ja siistiä, talven sotkut on kerätty pois ja ihmiset voivat jälleen roskittaa hyvällä omallatunnolla. Eritoten tupakoitsijat sekä nuuskaajat vaikuttavat olevan varsin laiskaa väkeä huolehtimaan jätteistänsä, nuuskakiekkoja ja tupakka-askeja lojuu jokapuolella. Kuinka saastaisia ja väliinpitämättömiä ihmiset oikein ovatkaan? Kokonaisia roskapussejakin lojuu siellä täällä. Kaikenlaiset pienet karkkikääreet tuntuvat myös olevan hankalia roskakoriin laitettavia tai taskussa kotiin kannettavia. Niin ja ne TAKEAWAY mukit muovisine kansineen, onko niiden kuljettaminen autossa roskikselle asti mahdotonta vai?  Mutta ei hätää. SOOPAlainen siivoaa nekin pois. Tosin välillä hirveällä jupinalla sekä manailulla, kiroten typeriä lajitovereitaan.
 
Kaikesta huolimatta edessä siintää kuitenkin suurena ja kiehtovana matkakohteemme Bolivia. Roskankeräys onkin hyvää kunnonkohotusta ajatellen viidakkovaellusta. Toimiminen märillä vaatteilla vesisateessa tulee myös tutuksi, tosin sillä erolla, että Suomessa keväällä on yleensä vesisateen aikaan hyytävän kylmää ja tuulista. Kiitos teille kaikille keruutalkoissa mukana olleille, ilman teitä ei olisi siistejä tienvarsia ja matkarahoja taskuissa.

- Roskamestari Mika (myös pahanilmanlintu, se tyyppi joka aina soittaa ja patistaa töihin)

Totista työtä Kempeleen suunnalla

Tempaus Bauhaus no. 3

”Onko siitä muka vasta vuosi?” kysyn itseltäni autossa matkalla kohti Kaakkurin Bauhausta – aikataulusta jäljessä, totta kai. Ohjeet jaetaan ja työhön isketään kiinni kuin sika limppuun.

Allekirjoittanut tarttuu inventoinnin vanhana tekijänä työhönsä ilmastointiventtiilien laskemisen parissa jaellen samalla vinkkejä työn helpottamiseksi oikealle ja vasemmalle - vaikkei kukaan niitä kaipaisikaan. Ykkösiä, kymmeniä ja satoja esineitä vasemmalta oikealle, kalanruodosta hyllyn päätyyn. Pian minut passitetaankin skannaamaan tuotteita eli kirjaamaan jo laskettuja hyllyjä talon työntekijän kanssa. Oikein mukava heppu, kevyt huumori jouduttaa työntekoa. Nautiskelemme lauantain puolella jälleen Bauhausin tarjoaman illallispaussin sekä kaffet. Kotiin lähdemme rättipoikki väsyneinä puolen yön tienoilla. 

Helposta tehtävän kuvauksesta huolimatta työ on konkarillekin fyysisesti rankkaa. Kiipeilyä, nostelua, venyttelyjä, taivutteluja, eestaas kävelyä ja staattista käsityötä riittää, mistä jalat ja selän saa taatusti kipeytymään. Välillä odotellaan pitkään uusia töitä ja päivän päätteeksi tuntee tehneensäkin jotain. 

Sunnuntaina painamme samaa tiivistä tahtia saadaksemme urakan loppuun ajoissa. Lounas ja kahvipaussi virkistävät, mutta silmiä painaa edellisen yön lyhyeksi jääneet yöunet ja siksi loppu vihellys onkin jo oikeastaan kovasti kaivattu. 

Veri nais pikture. Vii sou häpi.

Suuret kiitokset vielä ystävällisille, ahkerille ja uhrautuvaisille Soopalaisille, jotka tulivat avuksi saadaksemme tarvittavan työporukan kasaan! Ilman teitä ei hommaa olisi koskaan saatukaan. Kiitos toverit!

- Heini

Qstock 2014: Rankkaa duunia

RAKENNUSTALKOOT (Venla ja Heini)

Talkoot aloitettiin jo Qstock -viikkoa edeltävänä perjantaina, jolloin purimme Raatin kentän aitaa pitkät pätkät, raahasimme korkeushyppypaikkojen patjoja ja muuta pientä esivalmistelua, ennen kuin paikalle alettaisiin tuoda rekkakaupalla tavaraa. Säät suosivat ihan liian rankalla kädellä, 30 asteen tukala helle ja suoraan paahtava aurinko söi voimia ja vettä kaadettiin kurkkuihin saaveittain sen haihtuessa jo ilmassa.

Viikonlopun jälkeen paikalle oli ilmestynyt raskas kalusto, jota alettiin kasata festariksi. Viikon ajan aseteltiin mattoja, raahattiin aitoja, kiviä ja vessoja, siivottiin nokkosia täynnä oleva metsä huumeista ja oksista, rakennettiin päälavaa ruotsalaisten kalliiden ammattilaisten johdolla, baaritelttoja sisustettiin, koottiin inva-koroke, asetettiin näköesteitä, odoteltiin varjossa, juotiin kanistereittain vettä ja syötiin kilokaupalla muikkuja. Ja vessoja siirrettiin vähän lisää. Mainitsinko muuten että oli kuuma?! Boliviaa odotellessa… 

Homma oli aivotonta renkien lihastyötä ja meni nopeasti. Työnjohtajat olivat mukavia, tatuoituja ja parrakkaita, naisetkin. Nimeltämainitsemattomat allekirjoittaneet tytöt olivat erityisen mieltyneitä työnjohtajien habitukseen ja työpäivät sujuivat heidän huostassaan rennosti ja rempseästi kiireestä huolimatta. Varsinkin torstain työpäivä meni tanssahdellessa teinipoppari Isac Elliotin tehdessä bändinsä ja taustatanssijoidensa kanssa soundcheckiä meidän ollessa asettelemassa kenttää suojaavia kumimattoja hieman paremmin (eli tekemässä huonosta vähemmän huonoa). Torstain työpäivä päättyi satojen narikkalappujen kirjoitteluun ja paikoilleen asetteluun.

Perjantain eli ensimmäisen varsinaisen festaripäivän oli tarkoitus olla meille talkoolaisille vapaapäivä ja täysin omistettu festarista nautiskeluun, mutta meille tarjottiin ylimääräistä parin tunnin roudassessiota aamuksi, johon rahaa tarvitsevina supertyönarkomaaneina tietysti tartuimme. Tarkoituksena oli siis purkaa Volbeatin rekkaa, mutta kyseistä rekkaa emme koskaan nähneetkään, vaan teimme yli kuusi tuntia kaikennäköistä muuta hirveällä kiireellä aina muutamaa hetkeä ennen porttien aukaisua. Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin, sillä puolenpäivän aikoihin meille tarjoutui once in a lifetime-tilaisuus saada guest-passit eli käytännössä kulkulupa vip-porteista ilman jonoja ja oleskeluoikeus vip-tiloissa. Järjestäjien mukaan talkoolaisille ei kovin usein tällaisia hienouksia suodakaan, mutta heillä oli tällä kertaa kova tarve tekeville käsille ja uutterille uurtajille niin pitkään kuin mahdollista. Oma porukkamme alkoi nimittäin olla hieman levotonta, kun olisi jo ollut itse kullakin tarve päästä jonottamaan niihin tavallisten pulliaisten narikoihin. Totta kai tämän tarjouksen siivittämänä jäimme töihin niin pitkään kuin tarve suinkin vaati. Hymyssä suin ja varpaat hiekassa uiden pystyttelimme ne ”hieman” viimetippaan jätetyt mellakka-aidat viimeistenkin lavojen eteen. 

Kokemuksena guest-passi oli hyvinkin mukava ja kätevä, jonottaa ei juuri tarvinnut ja erityisesti bajamajojen lyhyet jonot olivat todella armeliaita ja ilahduttavia. Kyllä siellä alueella karkkiakin tarjottiin. 

JÄRJESTYKSENVALVONTA (Maiju ja Heini)

Torstai-iltana Mika, Heini, Maiju ja Antti eli vastavalmistuneet järjestyksenvalvojat kävivät kuuntelemassa tulevat tehtävänsä ja saivat työnjohtajakseen karismaattisen, asiansa tuntevan vanhan kapiaisen, Elmon. Tämän järjestyksenvalvojien konkarin johdolla perjantaina, jälleen paahtavan auringon alla, aloitettiin työrupeama, joka tuli olemaan raskas ja pitkä, kokonaisuudessaan 14 tuntia. Tehtävänämme oli pääportin sisääntulo tarkastuksien hoito eli suomeksi ihmisten ja laukkujen kopelointi kiellettyjen juttujen varalle. Alkukankeuden jälkeen Elmon ruoskaniskujen siivittämänä vauhti vain kiihtyi ihmismassan tihentyessä. Alkuillasta meininki alkoi olla jo suorastaan sairasta! Tahti, jossa kädet kävivät ajatusta nopeammin, oli tautinen ja ihmisten määrä sanoinkuvaamaton, loppumaton vyöry. 

Työ oli toisin sanoen sanoinkuvaamattoman rankkaa ja hiki virtasi joka ihohuokosesta. Ihmisiä sai paimentaa, komentaa ja kehottaa useaan otteeseen kokoajan samoista asioista ja äänihuulet olivat tiukoilla. Vaikkakin ihmiset usein ja kovaäänisesti hermostuivat huomautellessamme kielletyistä tavaroista, ei vaaratilanteita meidän kohdalle sattunut. Paljon sattumuksia ja opetuksia tuli koettua ihmisten kanssa, mutta keisari Elmon valvovan silmän ja lempeän huolenpidon alla jaksoimme kuin jaksoimmekin koko helvetillisen päivän loppuun asti.

Seuraavaan päivään herättiin väsyneinä, lihakset kireinä kuin rummunkalvo. Epätoivo mielessä läikkyen marssimme Helmin syvännettä kohti, uutta 14 tunnin krapulaishumalaista örkkijoukkoa paimentamaan. Päivä kului samaa rataa. Ruokaa ja vettä oli vedettävä joka välissä kun oli mahdollisuus ja mielellään pureskelematta, lentäen jo samalla takaisin portille. Cheekin keikan aikaan ihmisiä oli kuin sopuleita ruuhkavuotena ja tursui joka aidan kolosta. Siinä oli käytettävä kyllä koko elekielen repertuaarinsa, näyttää isolta muurilta ja olla silti naurettavan ystävällinen. Me emme nähneet koko Mustaa barbaaria ja Megadethin keikka oli kuulemma huono. Kotiin lähtiessä huusimme HALLEUJAA ja itkimme onnesta. Kokemus oli opettava. Elmo oli hieno mies.

PURKUTALKOOT (Venla)

  

Sunnuntaina aloitettiin festarin purku, sää oli edelleen tehokkaan hiostava ja nahkaa kärventävä. Positiivista oli se, että purku on aina helpompaa kuin rakentaminen. Teimme töitä kahdessa eri vuorossa, myöhempään vuoroon ilmoittautuivat varmaankin ne, jotka pisimpään jaksoivat lauantain festaripäivästä nautiskella. Allekirjoittanut oli ruotsalaisten leirissä purkamassa päälavaa ja purki ahkerasti myös eräänkin katuharjan katkaisemalla sen vahingossa ja saamalla tapauksen siivittämänä voimanaisen maineen. Työt loppuivat, kun lava oli purettu. Huokaisimme jo helpotuksesta..

.. Kunnes seuraavana päivänä soitettiin ja tarjottiin taas ylimääräistä hommaa, johon sitten muutama ihminen vielä reippaasti lähti. Hommana oli siis Raatin aidan takaisin pystyttäminen, mihin oli ajateltu menevän pari tuntia kahdelta ihmiseltä. Mutta kuinkas siinä sitten kävikään, helle hidasti ja aitaelementit olivat melko raskaita muutaman tytön pystytellä. Onneksi saimme muutaman miehen avuksi.. Kuvittelimme aluksi, että joku, joka oikeasti tietää mitä aidoille kuuluisi tehdä, tulisi mukaan hommiin ennemmin tai myöhemmin. Luulimme väärin. Keskenämme saimme siellä välillä pähkäillä erimallisten aitapalojen ja tolppien kanssa. Tästä johtuen kahden tunnin hommat venyivät kahden päivän keikaksi. Lopputulos oli varmasti tarpeeksi hyvä ja itsetehdyn näköinen. Ukkonenkin hieman uhkaili jossakin jossain vaiheessa, mutta rankalta sateelta vältyttiin.

Kaiken kaikkiaan oli jälleen erittäin hauska ja mieleenpainuva kokemus ja pakko se on sanoa, että kyllä se tienvarsisiivouksen voitti mennen tullen! Haluamme kiittää kaikkia mukana olleita; erityisesti heitä, jotka eivät Boliviaan ole lähdössä vaan tulivat vain hyvää hyvyyttään auttamaan! Mukana oli muita soopalaisia sekä soopan ulkopuolelta porukoiden poikaystäviä, veljiä ja kavereita. Iso kiitos kaikille, olitte korvaamattomia!

Syksy alkaa ja uudet kujeet sen mukana, katsotaan mihin soppaan seuraavaksi lusikkamme tyrkkäämme. 

-Heini, Maiju ja Venla