Ilmastoitumassa yläilmoissa

2.9. La Paz, takana bussissa nukuttu yö ja edessä päätökset, mihin kuluttaa viimeiset päivät Boliviassa. La Paz on Bolivian hallinnollisena pääkaupunkina myös varsinainen turismin pääkaupunki, joten tekemistä ja näkemistä riittää sekä kaupungissa että lähiympäristössä järjestettävillä retkillä. Tulimme La Paziin jo keskiviikkoaamuna hyvissä ajoin ennen sunnuntain lentoa. Päiviä oli siis kulutettavaksi kokonaista neljä vajaan kahden sijasta. Kuoleman tie ja köysirata, Titicaca ja Tiwanaku, La Pazin kondolihissit ja näköalatasanteet. Miksi mikään ei ottanut napatakseen?

La Pazin ja esikaupunki El Alton rajamailta (ei oma kuva).

Kaupungista keskipäivän auringon suuntaan eli pohjoiseen tähyillessä erottuu vuoren huippu, Huayna Potosi. Retkiä järjestetään tietysti myös sinne ja rahaa vastaan voi kuka tahansa matkailija lähteä lyhyen köyden päähän oppaan ulkoilutettavaksi. Kiertelyn ja kaartelun tuloksena löysin ei-sen-halvimman firman, jonka vanha asiakaskin vakuutti oppaiden ammattitaitoa ja oman etenemistahdin tärkeyttä. Viimein torstaina alkoi tämänkin arpojan loppu reissun kohde selkiytyä. Vuoristoretki kiinnosti eniten.

Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset: viimeisen vuoden rasitusvammojen tiukasti rajoittamat treenailut, turisteileva maha, yleisen kolmen päivän taktiikan sijasta aikataulun rajoittama kaksi päivää vuorilla, vuodenajalle epätyypillinen  lumisade-ennuste, akklimatisaatio alle 5000 metrin tasolle (kts. ilmastoitumiset tekstin lopusta), satasta hätyyttelevä lepopulssi eikä vähäisimpänä ne kovassa rasituksessa oireilevat rasitusvammat. Sieltä täältä kootut lainavarusteet olisivat olleet laadukkaammat, jos olisin ollut isompikokoinen. Ilmeisesti rääpäleillä ei ole kiipeilyhaluja Etelä-Amerikassa... Olenkohan järjiltäni, miksi haluan tehdä tämän, pyöri mielessäni ennen lähtöä. Varmuutta tekemisiini sain vertailukohdasta - saman firman matkassa 3-päiväiseen reissuun lähtevät brittipojat, jotka olivat nähneet hostellinsa ikkunasta saman vuoren ja päättivät retkeillä siellä suloisen tietämättöminä mistään vuorikiipeilyyn liittyvästä.

Vielä ei hymyilytä,
yläleirissä valmistautumassa.

Pojat vetivät jo menomatkalla soroche-tabletteja, jotka paljastuivat aspiriinin, kofeiinin ja salofeenin seokseksi. (Näistä viimeinen on salisyylihapon ja parasetamolin esteröitymistuote, jota käytetään mm. reumakipuihin.) Särkylääke ja kofeiini voivat kuuleman mukaan auttaa myös krapulaan, mene ja tiedä. Itse valmistauduin koitokseen imuroimalla kaiken tarjotun keiton ja suurimman osan muustakin ruuasta, vaikka hienoista pakottamisen makua olikin ilmassa, juomalla runsaasti sekä teetä että vettä ja menemällä vuorella nukkumaan pian kuuden jälkeen illalla.

Matka perusleiristä ~4750 m, johon pääsi siis autokyydillä, yläleiriin 5130 m meinasi jo unohtua välistä. Sehän oli niin helppo, että kokkimme pyylevä bolivialaisrouva pitkässä hameessaan ja hartiahuivissaan kiskaisi jalkaansa vaelluskengät ja oli jo majalla vastassa, kun itse perusleirissä lounastettuani kipusin 400 metriä yläleiriin oppaani Silverion kanssa rinkassani vain henkilökohtaiset yöpymis- ja vuorivarusteeni.

Pilvien rakoilua yläleirissä.

Heräsin heti lauantain puolella 6.9. tähtikirkkaaseen yöhön levättyäni hyvin. Aamupalan jälkeen noin 1000 vertikaalimetrin matka ylös pääsi alkamaan. Jo alkumatkasta sain kuoriutua oppaan suosittelemista kerroksista sillä lähes tuulettomassa muutaman asteen pakkasessa ei kovin paljoa päälle tarvitse, varsinkaan ylämäkeen urheillessa. Puolimatkan kohdalla jyrkässä nousussa aamupalani alkoi kärkkäästi vaatia keskustelua jälleennäkemisestä. Puuskuttaen yhä ankarammin suostuttelin sen jatkamaan kanssani. Tarvitsinhan kaiken mahdollisen energian.

Ilmaa sai haukkoa happimolekyylien etsiessä toisiaan, sillä 5500 m korkeuden jälkeen hapen osapaine oli pudonnut jo alle puolen merenpinnan tasosta. Luntakin oli alkanut sataa jossain vaiheessa nousua ja perässä tulevien retkueiden lamppujen kajo himmentyä. Bolivialaisen vehnäleipäaamiaisen energia ei tietysti riittänyt huipulle ja puolikas banaani auttoi vain hetkisen. Viimeistä tiukkaa nousua huipulle vietiin siis napakassa hapen- ja energianpuutteessa päivänvalon puskiessa pilvien lomasta. Yhtäkkiä olin huippuharjanteen päässä, sen korkeimmassa kohdassa. 6083 m tiesi GPS kertoa. Oliko lie vähemmän lunta vai jotain epätarkkuutta ilmassa, koska heittoa viralliseen 6088 m oli viisi metriä?

Nyt hymyilyttää!

Tyytyväinen opas.

Hei nyt hetkinen, joko me ollaan huipulla? Oliko tämä oikeasti näin helppoa? Olin juuri kiivennyt (kävellyt välillä tiukkaankin ylämäkeen) 1000 m yli kuuden kilometrin korkeudelle merenpinnasta vajaaseen viiteen tuntiin pehmeässä lumessa. Jospa sitten vaikka tankkais energiaa paluumatkalle?

 Huippukuvien (kts. vasen&oikee),
 -keksien ja -mehujen jälkeen lähdimmekin alaspäin antaen tilaa seuraaville seurueille. Meitä ennen huipulla oli sinä päivänä käynyt vain yksi opas-asiakasretkue.

Matkalla alas minulle paljastui reittimme ympäristö. Olimme pujotelleet valtavien railojen ja jääputouksien ohi pimeydessä niitä näkemättä. Alaspäin pehmeä lumi oli siunaus siinä missä ylöspäin kirous. Vajaa puolitoista tuntia myöhemmin tulimme jo yläleiriin sopivasti toiselle aamiaiselle vain jatkaaksemme pian kohti perusleiriä ja autokyytiä La Paziin.

Mikä vuoristotauti? En saanut lainkaan oireita, kuten päänsärkyä, kuvotusta, turvotusta tai nestettä keuhkoihin, vain ohut ilma hidasti matkantekoa. Paineet mahassa tasoittuivat välittömästi jo 4000 metrin jälkeen. Kunto riitti sillä 5 h oli reitin ohjeajan alaraja. Lumi pehmusti laskeutumista lähes perusleirin tasolle asti säästäen kantapääni ylirasitukselta.

Tältä olis voinu näyttää ilman lumisadetta! (Kuva hakukoneiden syövereistä...)

Kiitokset ensimmäisen kuustonniseni valloitukseen johtaneille tekijöille, eli

• Tutkimusmatka Boliviaan -matkalle, joka takasi hyvän ilmastoitumisen,
• koko matkaseurueelle, erityisesti Marille, joka tsemppasi kun epäröin lähtemistä ripulin kourissa: "Käyt vaikka paskomassa housuus siellä vuorella, onhan sekin kokemus",
• Silverio-oppaalleni, joka johdatti minut tuoreen lumen keskellä turvallisesti ja tsemppasi (tarpeettomankin paljon?) "Motivation Biibi!" sekä "Don't worry, trust me!" sekä
• Terolle, joka puhui minut mukaan koko Juhlavaellus-projektiin.

Auringonnousun olisin voinut haluta nähdä huipulta. Ehkä seuraavalta sitten!



Viivi, joka porukan ainoana erkaantui oikeasti omille teilleen


Ilmastoitumiset:
21.-26.8.
Majapaikat Cochabambassa 2600 m ja Torotorossa 2700 m, neljän tonnin hivutuksia bussimatkoilla ohimennen ja päiväretki ~3700 metrissä.

27.8.-2.9.
Yövyttiin kaksi yötä bussissa ~4000 m, Uyunissa ja aavikon kylissä 3670 m ja yksi yö korkeammassa kylässä 4350 m. Päivistä 4 vietettiin noin Uyunin tasolla 3670 m ja 3 neljää tonnia hätyytellen/ylitellen. Yksi päivä retki vei miltei viiteen tonniin.

2.-3.9.
La Pazissa ~3600 m arpomassa ilmastoitumisen riittävyyttä, kunnon kestävyyttä, kantapäiden jaksamista ja turistiripulin tilannetta.

Läheistä ystävyyttä Amborossa

Tarina ystävyydestä eli kakkakavereista eli kämppikset Maiju ja Venla kertovat tarinan Amborosta.

Jalat ovat tulehtuneet ja ruvilla. Kuusi päivää onnea eli Amboroa takana.

Matka alkoi epäilyksillä. Minibussin kuskin ajotavat eivät herättäneet luottamusta, eikä ajokin kuntokaan. Kuuden pysähdyksen taktiikalla suoritetun renkaan vaihdon jälkeen pääsimme perille viidakon hulppealle golf resortille.
Näky oli yllättävän luksus.Myös oppaat vaikuttivat miellyttäviltä ja miellyttävää oli myös tavata hikisen ajomatkan jälkeen wc, tosin viimeistä kertaa päiväkausiin. JA TAAS HEITIN PAPERIT PYTTYYN. Niin ei saisi tehdä. "Ja vessaan mennään sitten tästä lähtien aina kahdestaan, AINA." On mukavaa, kun on seuraa pimeässä viidakossa, jos vaikka käärme hyppää niskaan tai punkki sisäreiteen. Elämää on ihanaa ihmetellä yhdessä sen kaikissa muodoissa, myös yhdessä kyykätessä...

Oppaamme puhuivat ymmärrettävää espanjaa ja yksi kolmasosa melko sujuvaa englantia. Oman elämämme avara luonto saattoi siis alkaa! Ja voi onnea ja iloa millainen reissu meillä olikaan! Raskain koettelumus oli paluu sivistyksen  pariin, se on aika hyvin viiden viidakkomaisen yön jälkeen. 

Koska aikamme on rajallinen ja yöbussiin on jo käytännössä kiire, kertokaamme vain nopeasti reissun tähtihetkistä. Ensinnäkin, oppaamme olivat aivan  upeita ihmisiä ja meillä oli kielimuurista huolimatta erittäin hauskaa yhdessä, Opimme tuntemaan heidät ihmisinä ja he näyttivät ja selittivät asiat niin moneen kertaan, että ymmärsimme varmasti (jos Ameli ei siis ollut lähettyvillä tulkkaamassa).
 Ensimmäisenä päivänä tutustuimme kokaan, paikalliseen poskikahviin. Kokan lehdet olivat maittavia ja auttoivat meitä  päivän jyrkissä nousuissa. Tätä energistä buustia meille sitten tarjoiltiin jatkuvalla syötöllä ja reissun ehdottomasti kuulluin lausahdus oli oppaamme suusta iloisesti raikuva kysymys "koka koka??" 

Ensimmäinen päivä oli ihmeitä pullollaan ja ensimmäisen reippaan mäkisen marssin jälkeen  majoitumme telttoihin mukavaan pusikkoon virran varrelle. Tässä leirissä pysyimme kaksi yötä, siellä nautimme ensimmäisen maittavan keittoillallisen, jonka ihanat oppaamme meille kokkasivat. Ja löysimme monta hyvää kakkakiveä, joiden alta paljastui monta merkillistä eläintä. Eräänä päivänä ollessamme vaeltamassa hääsimme käärmeen piilopaikastaan. Se oli hyvin pieni, tarkistimme onko sillä selkäranka, ettemme vain sekoittaisi  madon kanssa. Olemmehan biologeja... Kuulimme että kyseessä oli vauvakäärme, joka ei ole myrkyllinen. Siinä vaiheessa olisi kuitenkin ollut asiallista olla ne Haixit jalassa, kuljimme nimittain osa-aikaisesti avojaloin jokia ylittäessä.

Toinen villi viidakkopäivä oli erityisen eksoottinen, sillä bongasimme apinoita, kapusiiniapinoita. Kylvimme myös vesiputouksessa, jonne arkajalka Maijukin uskaltautui. Teimme pyllähtelevän linturetken ja yösafarin upean tähtitaivaan alla. Reissun aikana emme kissapetoja valitettavasti nähneet, mutta kyllä niitä varmasti lähisöllä liikkui, sillä löysimme useita jälkiä ja paljaaksi kalutun hevosen. 

Seuraava leiripaikkamme oli myös varrella virran, tosin hiekalla. Siellä Haixit kuten kaikki muukin saivat uuden kuorrutuksen. Hiekkaa löytyy edelleen esimerkiksi korvasta ja muista koloista ja rei'istä. Tämä leirin wc oli jyrkähkö rinne, josta löytyi monta piikikästä kasvia (terveisin jalat). Maiju keräsi ahkerasti punkkeja edelleen ja ne bongattiin juurikin näillä reissuilla. Tämän vuoksi kakkakaveri on tosi tärkeä. Omaa takamusta on vaikea havaita.

 Kävimme leiristä päiväretkellä ikivanhojen fiikuspuiden luona. Biologian teoksissa esiintyneet lankkujuuret konkretisoituivat viimein mielissämme. Voisi todeta, että termi kuvasi todellisuutta melko osuvasti. Koeteltua Maijua puri vielä kaiken lisäksi termiitti, se poltteli pitkään.  Menomatkalla saimme  erikoistarjouksen kiivetä ylös melkein pystysuoraa seinämää korkealle nyppylän päälle. Sanotaanko, että vierivä kivi ei sammaloidu- sanonta, jota ei sovi unohtaa kiipeillessä. 

Vietimme toisen onnellisen yön samaisella rannalla, tosin erittäin kova ukkosmyrsky kasteli teltatkin sisältä ja luonnon mahtivoima sai välillä oikeasti pelkäämään oman olemassaolon jatkumisen puolesta. Seuraavana aamuna saimme kuitenkin kaikki vielä herätä, Henri vesilammikosta. Hän oli luullut ukkosta Maxin valokuvaussessioksi.
 Hiekkarannasta vielä sen verran, että se osoittautui todella eläväiseksi maastoksi. Ihmeötököitä tuntui osuvan valokeilaan vähän väliä, paras löytö oli suuri sammakko, joka ei todellakaan ollut suurimmasta päästä, eikä se tainnut kovin liikunnallinenkaan olla. Vauvalisko ystävystyi kanssamme, se piti kiipeilystä ihmisten päällä kovasti. Mutta erikoisin tapaus oli joku uiva petoötökkä isoilla leuoilla, sen ei toivonut kiipeävän päälleen. 

Seuraavana päivänä lähdimme palaamaan takaisin päin. Matka taittui kengät jalassa, kengät tosin kastuivat jo alkumetreillä, sillä kahlaus kivien joukossa paljain varpain ei tullut kysymykseen. Haixit turvasivat etteivät varpaat taittuneet ja murjoituneet käyttökelvottomiksi. Yllätyimme suuresti, kun leiriydyimme viimeisenä yönä paikallisen asukkaan maatilalle, eläinten pihattoon. Olimme aikaisemmin ymmärtäneet oppailta, että yöpyisimme paikassa, jossa olisi mahdollisuus saada rinkat sateensuojaan, mikä oli houkutteleva tarjous sateisten päivien jälkeen. Bolivialainen puhetyyli tunnetaan sen väljyydestä, eli mitä kerrotaan ei monessakaan tapauksessa pidä täysin paikkaansa.

Täytyy myöntää, että viidakkoilluusio koki pienen kolauksen kanojen ja aasien keskellä. Eräs kana joutui pataan ja maittava todellinen lähiruokasoppa tarjosi erilaisen ruokakulttuurikokemuksen. Kanan kuolema kuulosti kamalalta, jättäen eräälle allekirjoittaneelle vähän surullisen mielen. Soppa oli kuitenkin todella todella hyvää ja ravitsevaa.WC paikaksi valikoitui sokkeloinen pusikko. 
Maatilan rauhassa viidakosta oli jäljellä silti vielä jotakin, nimittäin eräänlaiset tulikärpäset. Nämä fluoresoivaa valoa tuottavat öttiäiset toivat yön tunnelmaan oman discolisänsä. Max kuvasi ahkerasti taivasta, jolla liikkui paljon perseidejä sekä rakas milky waymme. 

Yön rauhaa häiritsi kananluita kaluamaan tullut koiraeläin eli koira. Toivoimme kovasti jaguaaria. Ystävällisen, mutta kovin hiljaisen maatalon isännän koirat myös vahtivat tiluksiaan kovaan ääneen pitkin yötä. Kukko jatkoi tästä aikaisin aamulla. Kyseessä oli kuitenkin viimeinen yö, joten vähät unet eivät haitanneet. 

Aamun viimeinen vessareissu oli haikea. Kokan voimalla jaksoimme jatkaa matkaamme pois Amboron syleilystä. Viimeisin nousun jälkeen laskeuduimme kansallispuiston ulkopuoliseen kylään. Todellisuus ihmisen olemassaolosta ilmeni suoraan verrannollisesti roskien määrän kasvaessa. Hyvästelimme oppaamme haikeina ja istuimme taksiemme kyytiin. Tyhjyyden tunne valtasi mielen tuijottaessa asvaltoituja autoteitä ja aitoihin maalattuja vaalimainoksia. Eikö autoa voisi kääntää ja palata takaisin? Matkan on kuitenkin jatkuttava. Tuli hännän alla kiirehdimme nyt seuraavaa kohdetta kohti. 

Matkastamme viidakossa teki erityisen muistorikkaan ja mahtavan Chane Toursin oppaat. Tunnelma vaelluksella oli heidän ansiostaan iloinen ja kevyt. Naureskelut kuolemaan johtavista jyrkänteistä tai kohtaamisesti myrkyllisten hyönteisten  kanssa sai olon rentoutuneeksi - kumma kyllä. Tour oli hämmentävän edullinen, sisälsihän se kaiken autokyytejä ja ruokia myöten. Nähtävyydet olivat todella hyvin valitut ja oppaat jaksoivat koluta leirien lähimaastoja jälkiä etsiessän. Oppaita tulee oikeasti ikävä. Voimme siis suositella lämpimästi Bolivian kamaralle uskaltautuvia piipahtamaan Amborossa juurikin Chane toursin johdolla!


Lopuksi pikainen katsaus varusteluista:
Viidakkokengiksi Haixit olivat toimiva valinta. Ne pitivät hyvin vettä, ja kengän hörpätessä myös pitivät sen sisällä. Hyvällä säällä kengät sai päivässä kuivaksi. Vesistöjä ylittäessä ne myös pitivät todella hyvin liukkailla kivillä. Muutenkin toimivat ilmastossa hyvin, eivät olleet liian kuumat ja todella todella kevyet jalassa. Ainoa pieni ilmennyt ongelma oli helpohkosti aukeavat kengännauhat. 
Trimmin makuupussi oli myös ihan hyvä valinta viidakkoon, kylmempinä öinä se pääsi oikeuksiinsa.
Myös hyttyshousut ja -paita osoittivat toimivuutensa siinä vaiheessa, kun ne vaihtoi toisiin ja puremajälkiä alkoi löytyä pitkin sääriä.
Merinokerrasto ei ollut tarpeeton, kylmänä ilmana oli onni vetää se päälleen.

Sepä siitä, ikuista ystävyyttä hioen: kakkakavereiksikin kutsutut Maiju ja Venla 

Tätä osaa Amborosta ei turhaan kutsuta pilvisademetsäksi.