perjantai 4. syyskuuta 2015

Torotoro - Dinojen jäljillä


Jännistä maisemista vielä jännempiin. Vaikka Torotoron kansallispuisto oli kolmesta kohteesta ensimmäisenä tiputusuhan alla, omat odotukseni sinne olivat korkealla. Mukaan lähti myös lontoolainen Marleena, johon Ameli tutustui papukaija-harjoittelunsa aikana. Tutustuminen ja ryhmäytyminen (buffi-huivin ja lippiksen luovutus) hoidettiin Jodangassa heti Amborosta palattua, ja sitten olikin aika matkata Cochabambaan ja sieltä Las Lilasin koirakamujen saattelemana Torotoroon.

Lähtöaamu Cochabambasta sai kylmän hien pintaan kun taksikuski kysyi useampaan kertaan tietä muilta tielläliikkujilta bussien lähtöpaikalle samalla kun kello tikitti kohti lähtöaikaa. Sittenkin kun ehdittiin, niin bussi paljastui melkoisen hikiseksi kopiksi. Ei muuta kuin pahoinvointilääkkeet ja kokat poskeen ja matkaan.

Torotoroon saavuttiin keskellä yötä, ja sisäänheittäjä ohjasti meidät nopeasti ilmeisesti bussifirman omistamaan hostelliin. Seuraavana aamuna hostellia päätettiin vaihtaa, koska lennokkaasti Marleenalle opetetuin sanoin kyseessä oli ”saatanan paska hostelli”. Kyllä oli hauskaa opettaa hyödyllisiä suomenkielen lauseita, kun kaikki mitä Marleena sanoi tuli juuri oikealla ääntämisellä suoraan sydämestä.

Tällä kaijalla olisi tarinoita kerrottavana
Uudeksi majapaikaksi valikoitui Santa Barbara -hostelli, jonka omistaja oli kyllä olemukseltaan aivan kuin eläköitynyt agentti, tai lemmikkipapukaijan perusteella ex-merirosvo. Hieno mies, väsäsi meille aamiaisenkin omin käsin. Ensimmäinen päivä meni järjestelyihin, seuraavana lähdettiin luolaretkelle. Sonja ja Heini tosin jäivät hostellille vatsatautisina.

Mutta tourista! Ensimmäisellä pysähdyksellä ihasteltiin kylää ympäröiviä ”dinosauruksen selkänikamia” ja puhuttiin muutenkin maanmuodostumista. 

Kerrostuminen, poimuttuminen, kuluminen. Joka välissä on joki. Kuva © Mari.
On kyllä helkutin hienoa, miten kovempi kivilaji jää muodostamaan näin jänniä muotoja, samalla kun koko laakso kuluu pikkuhiljaa matalammaksi! Pienen kiipeilyn jälkeen löytyi myös dinon pää yhdessä muiden kivieläinten kanssa, ja siitä jatkettiin yllättävän tutunnäköisille luolille ja kivikoille. Hyvin osaavat kyllä bolivialaiset tuotteistaa ympäristöään, vaikka infrastruktuurin rakentaminen onkin kesken (perhanan sähkötyöt, ei saanut lämmintä vettä suihkusta). 

Max on kuvassa, joten tätä ei voi syyttää kuvan laadusta.
Ottaja allekirjoittanut.
Bolivialaiset tykkäävät ihan pikkuisen dinosauruksista. Vaan syytä onkin! Ihka oikeita varpaan painumia oli yltympäriinsä kylän ympärillä, suoja-aidat vielä tuloillaan etteivät tämmöiset turistileetit tallustelisi niiden päällä. Olisihan se sääli kuluttaa pois jälkiä, joissa oikein näkee miten varvas on siirtänyt mutaa syrjään ja takajalka tullut perästä ja osin peittänyt etujalan jälkeä. Ai että! Kuluvathan ne toki joka tapauksessa, nyt kun ovat sään armoilla, mutta arvostan jokaista aitaa ja merkittyä polkua joilla pikkuhijaa kasvavia turistivirtoja ohjaillaan. 

Tippukiviluola Umajalanta (=katoava vesi) oli varsinkin ensikertalaisille melkoinen kokemus. Välillä sai ryömiä ahtaista kallionkoloista, välillä roikkua köyden varassa. Viiville tämmöinen helppo ohjattu reitti ei riittänyt, piti saada tutkia vielä sivuonkaloitakin aina kun ehti. Varoitukset lepakonpaskasta ja vaatteet sotkevasta kosteudesta eivät olleet turhia, mutta Haixit pitivät!


Vatsatauti siirtyi eteenpäin, niin että ensin Heini ja sitten Sonja pääsivät myös retkille mukaan, samalla kun oli Maijun vuoro jäädä potemaan. Seuraavat retket suuntasivat kanjonille ja vesiputouksille, joissa pääsi myös uimaan! Varsinkin El Vergel oli turkoosi keidas, jossa uiminen oli hiukan epätodellisen oloista, osin koska se oli niin helppoa kunhan sinne asti oli päässyt. Luonnon muovaamaa vesiliukumäkeäkin sai laskea.

El Vergel. Kuivasta kaudesta huolimatta vettä suihkusi seinästä.
Matkalla kyllä polvet tutisivat useammastakin syystä, ensin näköalapaikalla kielekkeen 250 m pudotuksen vuoksi, toiseksi kun sama matka piti laskeutua kivisiä portaita pitkin. Opaskirjan 800 porrasta voi hyvin pitää paikkansa, sillä alatasanteelle mennessä askelmia laskettiin olevan 542 ja sen jälkeen tuli vielä jokunen.
Saatiin taas oikoa jalkoja. Ja koukistaa niitä.
Itse kyläkin oli mielenkiintoinen, mutta siitä mainitsen tässä vain aivan ihanan karitsan (tai laaman- tai alpakanpoikasen, miksi niitä nyt kutsutaankaan), joka veti lenkkiä ja määki ja pomppi ympäriinsä eräässä kylän ravintoloista yhdessä emännän lasten kanssa, samalla kun kulkukissa kerjäsi tehokkaasti ruokaa pöydästä.

En edes ole luonnonmantsalainen, saati geologi, mutta Boliviassa on täytynyt monta kertaa pysähtyä kuvaamaan ja ihastelemaan kiviä. Erityisesti Torotorossa, missä hiekat ja kivet esiintyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja niiden yhdistelmissä. Saisiko olla hiekkakasa, jossa pohjalla on kirkkaankeltaista ja päällä vaaleansinistä hiekkaa? Tai miellyttäisikö enemmän puna-violettiraitainen kivi tai kilometrien mittaiset kvartsisuonet?


Mari, ilmeisesti matkan virkaatekevä geologi
PS. Koka muuten toimii matkapahoinvointiin paremmin kuin matkapahoinvointilääke.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti