Ilmastoitumassa yläilmoissa

2.9. La Paz, takana bussissa nukuttu yö ja edessä päätökset, mihin kuluttaa viimeiset päivät Boliviassa. La Paz on Bolivian hallinnollisena pääkaupunkina myös varsinainen turismin pääkaupunki, joten tekemistä ja näkemistä riittää sekä kaupungissa että lähiympäristössä järjestettävillä retkillä. Tulimme La Paziin jo keskiviikkoaamuna hyvissä ajoin ennen sunnuntain lentoa. Päiviä oli siis kulutettavaksi kokonaista neljä vajaan kahden sijasta. Kuoleman tie ja köysirata, Titicaca ja Tiwanaku, La Pazin kondolihissit ja näköalatasanteet. Miksi mikään ei ottanut napatakseen?

La Pazin ja esikaupunki El Alton rajamailta (ei oma kuva).

Kaupungista keskipäivän auringon suuntaan eli pohjoiseen tähyillessä erottuu vuoren huippu, Huayna Potosi. Retkiä järjestetään tietysti myös sinne ja rahaa vastaan voi kuka tahansa matkailija lähteä lyhyen köyden päähän oppaan ulkoilutettavaksi. Kiertelyn ja kaartelun tuloksena löysin ei-sen-halvimman firman, jonka vanha asiakaskin vakuutti oppaiden ammattitaitoa ja oman etenemistahdin tärkeyttä. Viimein torstaina alkoi tämänkin arpojan loppu reissun kohde selkiytyä. Vuoristoretki kiinnosti eniten.

Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset: viimeisen vuoden rasitusvammojen tiukasti rajoittamat treenailut, turisteileva maha, yleisen kolmen päivän taktiikan sijasta aikataulun rajoittama kaksi päivää vuorilla, vuodenajalle epätyypillinen  lumisade-ennuste, akklimatisaatio alle 5000 metrin tasolle (kts. ilmastoitumiset tekstin lopusta), satasta hätyyttelevä lepopulssi eikä vähäisimpänä ne kovassa rasituksessa oireilevat rasitusvammat. Sieltä täältä kootut lainavarusteet olisivat olleet laadukkaammat, jos olisin ollut isompikokoinen. Ilmeisesti rääpäleillä ei ole kiipeilyhaluja Etelä-Amerikassa... Olenkohan järjiltäni, miksi haluan tehdä tämän, pyöri mielessäni ennen lähtöä. Varmuutta tekemisiini sain vertailukohdasta - saman firman matkassa 3-päiväiseen reissuun lähtevät brittipojat, jotka olivat nähneet hostellinsa ikkunasta saman vuoren ja päättivät retkeillä siellä suloisen tietämättöminä mistään vuorikiipeilyyn liittyvästä.

Vielä ei hymyilytä,
yläleirissä valmistautumassa.

Pojat vetivät jo menomatkalla soroche-tabletteja, jotka paljastuivat aspiriinin, kofeiinin ja salofeenin seokseksi. (Näistä viimeinen on salisyylihapon ja parasetamolin esteröitymistuote, jota käytetään mm. reumakipuihin.) Särkylääke ja kofeiini voivat kuuleman mukaan auttaa myös krapulaan, mene ja tiedä. Itse valmistauduin koitokseen imuroimalla kaiken tarjotun keiton ja suurimman osan muustakin ruuasta, vaikka hienoista pakottamisen makua olikin ilmassa, juomalla runsaasti sekä teetä että vettä ja menemällä vuorella nukkumaan pian kuuden jälkeen illalla.

Matka perusleiristä ~4750 m, johon pääsi siis autokyydillä, yläleiriin 5130 m meinasi jo unohtua välistä. Sehän oli niin helppo, että kokkimme pyylevä bolivialaisrouva pitkässä hameessaan ja hartiahuivissaan kiskaisi jalkaansa vaelluskengät ja oli jo majalla vastassa, kun itse perusleirissä lounastettuani kipusin 400 metriä yläleiriin oppaani Silverion kanssa rinkassani vain henkilökohtaiset yöpymis- ja vuorivarusteeni.

Pilvien rakoilua yläleirissä.

Heräsin heti lauantain puolella 6.9. tähtikirkkaaseen yöhön levättyäni hyvin. Aamupalan jälkeen noin 1000 vertikaalimetrin matka ylös pääsi alkamaan. Jo alkumatkasta sain kuoriutua oppaan suosittelemista kerroksista sillä lähes tuulettomassa muutaman asteen pakkasessa ei kovin paljoa päälle tarvitse, varsinkaan ylämäkeen urheillessa. Puolimatkan kohdalla jyrkässä nousussa aamupalani alkoi kärkkäästi vaatia keskustelua jälleennäkemisestä. Puuskuttaen yhä ankarammin suostuttelin sen jatkamaan kanssani. Tarvitsinhan kaiken mahdollisen energian.

Ilmaa sai haukkoa happimolekyylien etsiessä toisiaan, sillä 5500 m korkeuden jälkeen hapen osapaine oli pudonnut jo alle puolen merenpinnan tasosta. Luntakin oli alkanut sataa jossain vaiheessa nousua ja perässä tulevien retkueiden lamppujen kajo himmentyä. Bolivialaisen vehnäleipäaamiaisen energia ei tietysti riittänyt huipulle ja puolikas banaani auttoi vain hetkisen. Viimeistä tiukkaa nousua huipulle vietiin siis napakassa hapen- ja energianpuutteessa päivänvalon puskiessa pilvien lomasta. Yhtäkkiä olin huippuharjanteen päässä, sen korkeimmassa kohdassa. 6083 m tiesi GPS kertoa. Oliko lie vähemmän lunta vai jotain epätarkkuutta ilmassa, koska heittoa viralliseen 6088 m oli viisi metriä?

Nyt hymyilyttää!

Tyytyväinen opas.

Hei nyt hetkinen, joko me ollaan huipulla? Oliko tämä oikeasti näin helppoa? Olin juuri kiivennyt (kävellyt välillä tiukkaankin ylämäkeen) 1000 m yli kuuden kilometrin korkeudelle merenpinnasta vajaaseen viiteen tuntiin pehmeässä lumessa. Jospa sitten vaikka tankkais energiaa paluumatkalle?

 Huippukuvien (kts. vasen&oikee),
 -keksien ja -mehujen jälkeen lähdimmekin alaspäin antaen tilaa seuraaville seurueille. Meitä ennen huipulla oli sinä päivänä käynyt vain yksi opas-asiakasretkue.

Matkalla alas minulle paljastui reittimme ympäristö. Olimme pujotelleet valtavien railojen ja jääputouksien ohi pimeydessä niitä näkemättä. Alaspäin pehmeä lumi oli siunaus siinä missä ylöspäin kirous. Vajaa puolitoista tuntia myöhemmin tulimme jo yläleiriin sopivasti toiselle aamiaiselle vain jatkaaksemme pian kohti perusleiriä ja autokyytiä La Paziin.

Mikä vuoristotauti? En saanut lainkaan oireita, kuten päänsärkyä, kuvotusta, turvotusta tai nestettä keuhkoihin, vain ohut ilma hidasti matkantekoa. Paineet mahassa tasoittuivat välittömästi jo 4000 metrin jälkeen. Kunto riitti sillä 5 h oli reitin ohjeajan alaraja. Lumi pehmusti laskeutumista lähes perusleirin tasolle asti säästäen kantapääni ylirasitukselta.

Tältä olis voinu näyttää ilman lumisadetta! (Kuva hakukoneiden syövereistä...)

Kiitokset ensimmäisen kuustonniseni valloitukseen johtaneille tekijöille, eli

• Tutkimusmatka Boliviaan -matkalle, joka takasi hyvän ilmastoitumisen,
• koko matkaseurueelle, erityisesti Marille, joka tsemppasi kun epäröin lähtemistä ripulin kourissa: "Käyt vaikka paskomassa housuus siellä vuorella, onhan sekin kokemus",
• Silverio-oppaalleni, joka johdatti minut tuoreen lumen keskellä turvallisesti ja tsemppasi (tarpeettomankin paljon?) "Motivation Biibi!" sekä "Don't worry, trust me!" sekä
• Terolle, joka puhui minut mukaan koko Juhlavaellus-projektiin.

Auringonnousun olisin voinut haluta nähdä huipulta. Ehkä seuraavalta sitten!



Viivi, joka porukan ainoana erkaantui oikeasti omille teilleen


Ilmastoitumiset:
21.-26.8.
Majapaikat Cochabambassa 2600 m ja Torotorossa 2700 m, neljän tonnin hivutuksia bussimatkoilla ohimennen ja päiväretki ~3700 metrissä.

27.8.-2.9.
Yövyttiin kaksi yötä bussissa ~4000 m, Uyunissa ja aavikon kylissä 3670 m ja yksi yö korkeammassa kylässä 4350 m. Päivistä 4 vietettiin noin Uyunin tasolla 3670 m ja 3 neljää tonnia hätyytellen/ylitellen. Yksi päivä retki vei miltei viiteen tonniin.

2.-3.9.
La Pazissa ~3600 m arpomassa ilmastoitumisen riittävyyttä, kunnon kestävyyttä, kantapäiden jaksamista ja turistiripulin tilannetta.