Maijun muistelmat

Maijun Muistelmat: Max tuli, Max meni, 22.5. – 24.5.2015.

Olin aikaisemmin keväällä kuullut, että tutkimusmatkamme kuvaaja Max aikoi matkustaa Ouluun kartoittamaan ryhmämme kuulumisia ja toimintaa. Ja, että hän yöpyisi mahdollisesti Venlan ja minun kämpillä. Tieto yöpaikasta varmistui paria päivää ennen kameramiehen saapumista.

 Oli perjantaipäivä ja olin kiireellä polkenut takaisin Kontinkankaalta biokemian labrojen jälkeen siivoamaan siivottomassa kunnossa olevaa kämppäämme pikkupaniikissa. Meillähän kämppää saattaa välillä vähän villiintyä ja olla vähän heikommalla huomiolla ja ylläpidolla ja plaaplaaseliseli, koska molemmat meistä ollaan kiireisiä naisia monien menojemme kanssa. (Onneksi Venla lähtee myös Boliviaan. Voi olla varma, että matkassa on ihminen, joka sietää sun rutiineja ja tavaroiden epäjärjestynyttä dispersaatiota.).

Kun kämppä alkoi olemaan asutuskunnossa aloin odottelemaan saapuvaa vierasta. Tiesin, että Mika ja Heini kuskaisivat Maxin bussiasemalta kahdeksan aikoihin. Itse mietiskelin kovasti millainen tyyppi sieltä olisi tulossa asustamaan sohvalle. En ollut tavannut Maxia aikaisemmin muuten kuin kokouksessa soitetun skypepuhelun verran. Millainen pikselinen tyyppi mahtaisi olla livenä?

Sitten ovikello soi. Menin avaamaan ja siellähän olivatkin Mika, Heini ja viimeisenä Max. 

Ensimmäinen ajatus: ihan ookoo tyyppi, ei haise, kivat hiukset. Pikaisen esittelyn jälkeen kolmikko suuntasikin jo ulos kohti biologien järjestämiä rantabileitä. Itse saavuin paikalle pyörällä. Ennen kolmikkoa. Paikanpäällä seuraan liittyi Tapio. Vaellusporukka asettui sopivan välimatkan päähän muusta biologia massasta ja saivat pikkuisen, sähäkän kertakäyttögrillin tulille. Siinä paistuivatkin makoisat grillievväät. Muu SOOPAporukka lähti kotiin hieman aikaisemmin kuin minä itse.

Kun saavuin kämpille, jännitti etten vain herättäisi yövierasta. Eipä sieltä sohvalta kuulunut juuri minkäänlaista tuhinaa. Liekkö hengitti koko tyyppi. Mystisen hiljainen miesnukkuja. Plussaa näin vaellusta ajatellen, ei häiritse liiemmin kuorsaamisella, mutta saattoipa kyseessä olla myös vieraskoreutta edistävä hengityselimistö. Painuin unten maille omaan kammariin sumuisen pääni kanssa.

Aamulla heräilin noin yhdeksän maissa oven kolahdukseen. Oli lauantaipäivä ja SOOPAlaiset olivat ilmoittautuneet mukaan siivouspäivään, jona voi myydä itselleen tarpeettomiksi jääneitä vaatteita ja tavaroita pihakirppistyylillä. Meille myyntipaikka oli löytynyt Mannenkadunpuistosta. Max oli siis aikaisin liikkeellä muiden vaeltajien kanssa ja hypännyt autokyytiin kohti keskustaa. Itsehän lähdin liikkeelle puolenpäivän aikaan, kun oli saanut unista tarpeeksi ja vastuu ajoi liikkeelle. Tietenkin mielessä pyöri ruoka. Kiinalaisen buffetti, jonka olimme sopineet palkaksi hoidetuista hommista ja piristämään mieltä ja ruumista raskaan myyntipäivän jälkeen. 

Niin se myyntipäivä… Myyntipäivä jäikin odotettua lyhemmäksi. Miksikö? Oli vähän myrskyn tapainen sää. Tästä johtuen liikkeellä ei ollut hirveenä asiakkaita, mutta meidän tavarat taasen eivät olisi malttaneet pysyä aloillaan. Jep. 

Kun saavuin meidän myyntipisteelle, oli jokaisella teltanlaidalla vähintään yksi SOOPAlainen roikkumassa tukikepeissä, etteivät ne antaisi periksi. Vettä tuli taivaalta hirveissä puuskissa horisontaalisesti, mikä tietenkin kasteli kaikki myyntiin tarkoitetut ihanat asiat… Itse kuitenkin ensimmäisenä suuntasain muurikkapannun tykö ja mutustin lättysen ennen kuin aloin itse roikkumaan teltan reunoissa ja pyydystämään tuulen mukana viipottavia muovipusseja. Hetken roikuttuamme ja todettuamme, että ei tässä ole oikeen järkeä aloitimme pakkaamaan kostuneita kauppatarpeita autoihin. Tietenkin tällöin aurinko päätti tulla esiin piristämään ja valaisemaan auton peräkonttia, kun tungimme sen täyteen kierrätykseen lähteviä kaapuja. 

Päivä jatkui kuitenkin ei-niin-onnistuneen-kojuilun jälkeen. Suuntasimme pikkupoppoolla Heinin ja Mikan nöyrään majataloon. Tapion kanssa päädyimme kävelemään matkan keskustasta parin kilometrin matkan. Sää oli tässä vaiheessa erittäin myönteinen, aurinko paistoi ja voimakas myötätuuli siivitti askelta. 

Kahvittelun lomassa jutustelimme ja mietimme, kuinka monta litraa hiekkaa kissa-allergikko Max voisi hankkia rakkaalle lemmikilleen kotona. Näin me juttelimme syvällisiä. Kissanhiekasta.

Suuntasimme mahat kurnien kohti torirannassa olevaa kiinalaista. Oli aika täyttää kuvut buffetin antimilla ja jutustella suuremmalla porukalla. Mukana olivat Max, Mari, Heini, Mika, Henri, Taru, Antti, Tapio ja aikaisemmin projektissa ollut Antti, joka vielä osallistuu projektin avustamiseen aina kun pystyy. Kiitos hänelle panostuksesta! 

Ruoka maistui ehdottomasti ja juttua riitti moneen suuntaan. Itsehän en kuullut puoliakaan kovin selvästi johtuen lukossa olevista korvista. Onneksi kuulon heikentyminen ei vaikuttanut ruuan maukkauteen. Makunystyrät lauloivat.

Illaksi lähdin omille teilleni pikkusiskon tupareihin. Suuntasin takasin kämpille yhdeksän jälkeen. Aloin keittelemään teetä ja kysyin Maxilta kelpaisiko hänellekin kupponen. Kyllähän se kelpasi. Istuimme pitkän aikaa keittiön pöydän ääressä ja puhuimme paljon projektiin liittyvistä näkökulmista. Opin paljon Maxin alasta.

Maxilla on todellakin selvä palo kuvaamiseen ja dokumentin tekemiseen. Ala kuulostaa rankalta ja vaatii tekijöiltään paljon omistautumista. Palkka ei ole aina itsestäänselvyys. Vähän niin kuin tutkijoilla, joiden pitää hakea rahoituksia tutkimuksilleen ja projekteilleen, joita he haluavat tutkia ja opiskella. Max tapasi joukkomme lapissa keskellä korpea, joka oli kylläkin ammuttu täyteen ihmisiä, mutta jostain syystä hän törmäsi ryhmämme suulpalttiin, Mikaan, joka kertoi hänelle projektistamme. Jostain kumman syystä Max suostui antamaan käyntikorttinsa. Pitää olla hieman hullu, että suostui. Sopii hyvin meidän poppooseen siis. 

Juttelun hyytyessä väsy alkoi olemaan kova ja kumpikin kääntyi yöpuulle. Seuraavana aamuna heräsin myöhään aamulla. Kuulin ääniä muualta asunnosta. Näemmä Max oli myös hereillä tekemässä eväitä. Seuraavana Max olikin jo suuntamassa ovesta ulos jatkamaan takaisin Helsinkiin kuvausprojektejaan. Itse vielä unenpöpperössä ihmettelin menoa kunnes tuli heippojen paikka ja Max päätti hyvästellä halaamalla. Itsehän olin edelleen pyjamissa, hiukset likaisina ja täysin mörön näköisenä eli aika pelottavan näköinen. Vaatii rohkeutta lähestyä sellaista rölliä. Max on siis myös rohkea.

Terkuin, tarkkailija Maiju