Pikku-Haixi ja Iso-Haixi lähtivät mettään

Olen viimeisen viiden vuoden aikana käyttänyt pitkävartisia Haixin airpower P3 – kenkiä kolmen vuodenajan kenkinä ja vaelluskäytössä, ja ne ovat palvelleet mainiosti. Käytin niitä Boliviassakin melko runsaasti, kunnes vaellustoverini saapuivat ja toivat minulle Haixin Black Eagle Adventure 30 Mid Stonet, kummallisen oloiset pikkutöppöset, jotka näyttivät kovin orvoilta suurten airpowerien rinnalla.

Pitkävartiseni ovat osoittautuneet kelpo kengiksi kylmemmillä keleillä ja haastavanpuoleisissa maastoissa. Ne ovat melko paksut ja jykevät, eli painavatkin jonkin verran. Niiden nilkkojen yli ulottuvilla varsilla saa nilkan tuettua hyvin, ja jalat tuntuvat olevan turvassa niiden sisällä. Niinpä oli kummallista pitää pienempiä jalassa ja kuvitella itseni samoilemassa niillä vaelluksella, kevyillä kuin perunalastut ja peittäen vain jalkaterät. 

Molemmat kengät sopivat hyvin Bolivian monipuoliseen maastoon ja ilmastoon. Kuumankosteaan Beniin Airpowerit olivat kuitenkin melko epämukavan kuumat, ja hetkessä jalat uivat hiessä. Läpimärkiä ollessaan ne eivät myöskään kuivuneet kovin nopeasti, ellei niitä saanut suoraan auringonpaisteeseen päiväksi. Mid Stoneissa puolestaan ei ole paljoa materiaalia, jota tarvitsisi kuivattaa, joten ei haitannut hirveästi, jos ne kasteli. Ne ovat myös lämpimät, mutta Uyunin kylminä iltoina joskus kaipaili varsia nilkkoja lämmittämään.

Suurin ongelma Airpowerien kohdalla ilmeni noin kolmen ensimmäisen vuoden jälkeen, kun huomasin, että ne päästävät kummasti vettä läpi: molemmista kengistä oli haljenut pohja päkiöiden kohdalta. Ei auttanut kuin hankkia uudet, koska vaikka tällainen kummallinen sattumus tapahtuikin, koin ne muilta ominaisuuksiltaan niin hyviksi, että halusin samanlaiset. Mid Stonejen kohdalla tuskin tarvitsee olla huolissaan pohjien halkeamisesta, koska niiden pohjat ovat ohuemmat ja siten taipuisammat. Suurin haittaava tekijä niissä on puolestaan hieman liian liukkaat narut, jotka löystyvät itsestään helposti. Kengän tiukkaaminen koko matkalta on myös mahdotonta alkuperäisillä naruilla.

Tällä hetkellä käytän kumpiakin kenkiä, mutta erilaisissa tilanteissa: Airpowerit ovat paremmat märempiin ja kylmempiin sekä mahdollisesti varpaita rusentaviin tilanteisiin, Mid Stonet kuivempiin ja lämpimämpiin, tai jopa hölkkälenkille. Airpowerit ovat lankattuna myös hieman juhlakelpoisemmat, joskin kummastuneita katseita ne silti vetävät puoleensa juhlaväen suunnalta.

Tainani lopuksi muutama arvostelu matkakumppaneiltani Haixeista:

Tuote: Haix Athletic Mid

Kun käteen isketään Haix Athletic –vapaa-ajan kengät, on ensireaktio hieman hämmentynyt. Materiaali on kankainen, kenkä tuntuu uskomattoman kevyeltä ja mieleen tuleekin lähinnä korkeavartinen lenkkari. Kai näitä kenkiä vaelluskengiksikin voi luonnehtia. Pohja on asiallisen karkeakuvioinen, joten sen luulisi pitävän liukkaallakin alustalla hyvin. Kengät ovat tyylikkään mustat, ensimmäisenä huolta aiheuttavat ohuehkot ja liukkaan tuntoiset nauhat. Nauhoille on varressa läppä, jonka alle solmun voi sujauttaa ja sulkea läpän tarralla, tarkoituksena liene estää nauhojen aukeaminen itsestään.

Kun kengän sujauttaa jalkaan ensimmäisen kerran tulee todellinen yllätys. Kenkä istuu nimittäin ainakin allekirjoittaneen jalkaan täydellisesti eikä se edes uutena tunnu painavan mainittavasti mistään. Hyvin muotoiltu pohjallinen tukee jalan luonnollista asentoa, ja kevyestä materiaalista huolimatta jalkine tuntuu todella tukevalta. Voisin kuvitella kengän uuden sukupolven vaelluskengäksi, sillä Gore-Tex kalvo tekee kengästä hyvinkin vedenpitävän, ja mikäli kengän onnistuu vaellusreissuillaan kastelemaan, kuivaa se kevyen rakenteensa ansiosta nopeasti.

Käytössä kenkä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ns. kolmen vuodenajan kenkä. Talviolosuhteisiin kenkä on auttamatta liian ohut, mutta syksyn kylmistä se vielä selviää hyvin pistein. Boliviassa kenkä joutui todelliseen testiin. Joessa kahlailu miltei vyötärövesissä täytti kengän vedellä, eikä kalvo päästänyt vettä sen enempää ulos kuin sisäänkään. Hyvällä sukkavalinnalla märät kengät eivät olleet suurikaan murhe. Puristelemalla Haixit kuiviksi oli matkanteko jälleen jopa miellyttävää. Pito-ominaisuudet joutuivat koetukselle mudassa tallustellessa ja kiveltä-kivelle hyppiessä, mutta siitä Haix suoriutui mielestäni erinomaisesti.

Kaikenkaikkiaan kengistä ei juuri pahaa sanottavaa jäänyt. Kengät olivat nappivalinta Bolivian reissulle, toimivat niin sademetsässä, suola-aavikolla kuin kaupungissakin. Suosittelen kenkiä aktiivisesti luonnossa liikkuville ihmisille, jotka haluavat jalkineiltaan keveyttä ja hyviä ominaisuuksia. Ainoina miinuksena ne nauhat jotka aukeilivat sekä kastelun ja kuivattelun jälkeinen tymäkkä haju. Hajusta kuitenkin liene turha kenkää syyttää.

Plussat ja miinukset

                      +Täydellinen istuvuus jo uudesta, ei rakkoja missään vaiheessa

                      +Pitävä pohja

                      +Keveys

                      - Liukkaat ja helposti aukeilevat nauhat

                      - Hankala keksiä moitittavaa

TUOTTEEN NIMI: Haix Black Eagle Adventure 30 Mid Stone

Sain yhtä kokoa isommat kengät kuin halusin ja aluksi asia vähän hirvitti. Haluamaani kokoa ei kuulemma ollut saatavilla ollenkaan. Lisäksi sisäänajoon oli vain noin viikko aikaa. Koko-ongelmasta huolimatta kengät näyttivät todella tyylikkäiltä ja kevyiltä, eikä niistä ihan ensimmäisenä tule vaelluskengät mieleen. Koesovituksessa ne eivät tuntuneetkaan liian isoilta, mikä poisti yhden huolenaiheen. Itse asiassa kengät istuivat uskomattoman hyvin jalkaani.

Ensimmäinen kävelylenkki kenkien kanssa tuotti hieman päänvaivaa, sillä nilkat olivat kipeinä pitkään. Tämä johtui osittain toki siitä, että varret ovat aina aluksi kovat ja kankeat mutta myös siitä, etten ole koskaan ennen käyttänyt edes lyhytvartisia vaelluskenkiä. Mietin todella pitkään, pystynkö ottamaan kenkiä mukaan ollenkaan. Toisaalta kengät pitivät vettä uskomattoman hyvin märässä maastossa, mikä todella yllätti. Ulkonäkönsä puolesta voisi kuvitella, että kenkä olisi heti läpimärkä.

Tositoimissa sademetsässä kengät olivat todella hyvä valinta. Keveytensä ansioista kenkien käyttö ei ollut läheskään niin tukalaa kuin olin kuvitellut. Lukuisten joen ylitysten jälkeen märän sukan laittaminen kenkään ei tuntunut ollenkaan ikävältä. Kosteutta ei oikeastaan huomannut ollenkaan. Liukkaassa maastossa kengät pitivät loistavasti, eikä liukastumisen vaaraa ollut käytännössä ollenkaan. Kengän kastuessa kuivuminen tapahtui todella nopeasti.

Ensimmäisen kerran jälkeen eivät varretkaan ole vaivanneet. Ainoat huonot puolet, jotka kengistä löysin olivat kengännauhat, jotka eivät aina tahtoneet pysyä kiinni. Varressa oleva läppä tosin auttoi asiaa paljon.

+ kevyet

+ nopeasti kuivuvat

+ läppä

+ pitävät vettä

+ sopivat myös mm. pesäpallon pelaamiseen

- huonosti kiinni pysyvät kengännauhat                                                                   

SA-VOT-TA

Reppu reissussa reppureissulla

On aika tullut katsoa Bolivian matkaa taaksepäin ja ottaa pikainen katsaus varusteisiimme. Finn-Savotta sponsoiroi Tutkimusmatkalaisille erilaisia kantolaitteita, joista kirkkaimpina tähtinä uutuustuotteet Jääkäri-reppu ja Jääkäri-rinkka. Ensimmäisenä pureudumme tarkemmin Jääkärireppuun ja sen ominaisuuksiin.

Jo päällepäin näkee, että kädenjälki on aitoa ja laadukasta suomalaista työtä. Väri on Savotan tyyliin mukavan mehtäinen, pehmeän vihreä joka sulautuu metsäympäristöön hyvin. Materiaali tuntuu laadukkaalta ja kestävältä kankaalta, joka on kursittu kokoon tiukoilla saumoilla sekä vahvennettu kangasremmeillä. Ensimmäisenä tuleekin tunne, että tämä reppu tulee kestämään kauan. Kuuluisia isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle -varusteita. Reppu on ympäröity PALS nauhakujastolla, mikä mahdollistaa kaiken sen kiinnittämisen ulkopuolelle, mikä ei sisälle mahdu. Tehtaalla lienee ajateltu säilyttää modulaarisuus myös repun kohdalla.

Reppu on helppo heittää selkään, jämäkät olkaimet eivät kääntyile nurinpäin ja selkäosan toppaukset istuvat hyvin rankaa vasten. Lantioremmi vaikuttaa aluksi hyvin köykäiseltä, mutta repun koko huomioon ottaen se on riittävä, sillä painoa tuskin repussa tulee olemaan kymmeniä kiloja. Pienehkö reppu on varustettu viisaasti myös rintakehäremmillä. Suurkiitoksen rintaremmi saa naispuolisilta käyttäjiltä, sillä remmin paikkaa on mahdollista säätää!

Siirryttäessä tarkistelemaan repun sisäpuolta ensimmäisenä vastaan tulee repun "hattuhyllyn" sisäpuolen materiaali, joka on muovilla päälystettyä kangasta. Vastaavanlaisen materiaalin on usein nähty lohkeilevan pahasti ajan saatossa. Pinnoituksen tarkoitus liene lisätä säänkestävyyttä, sillä sama materiaali peittää koko repun sisustaa. Rinkka-tyyliin hattuhyllylle on ommeltu isohko säilytystasku nopeasti esille otettavia tavaroita varten. Seuraavaksi vastaan tulee pari kappaletta pussinsuun kiristimiä, joiden jäykkyys herättää keskustelua pienikätisimpien joukossa. Tekniikka on tärkeä kiristintä avatessa, mutta jo parin yrityksen jälkeen se käy naurettavan helposti. Selkäosaa vasten reppuun on ommeltu tasku vesirakkoa ja muuta pientä tavaraa varten. Taskun kuormatilan puoleinen seinämä on verkkokangasta, jonka kohdalla herääkin huoli rakon puhkeamisesta. Myös klipsi, johon vesirakon voi ripustaa, olisi kätevä olla. Vedenpoistoaukkoa taskun alaosassa ei ole. Repun sivussa on koko pituudelta kulkeva vetoketju, joka mahdollistaa pääsyn kätevästi koko repun sisältöön purkamatta sitä ulos.

Käytössä repusta on hankala löytää varsinaisesti moitittavaa. Lyhyille vaelluksille ja päiväretkille reppu vaikuttaa erinomaiselta valinnalta. Tilavuus on kohtalainen, kuitenkin riittävä 22 litraa. Lisäksi reppuun voi ripustaa roikkumaan irtoremmien avulla lähes mitä vain. Kokonaisuutena reppu oli vallan vaivaton käyttää, ja se sopeutuikin erinomaisesti Bolivialaisiin olosuhteisiin aina sademetsistä suola-aavikoille. Numeraalisesti reppu saa 9/10. Kymppi vaatisi täydellisyyttä, joten pienet em. puutteet sekä huolenaiheet laskevat numeroa.

Ilmastoitumassa yläilmoissa

2.9. La Paz, takana bussissa nukuttu yö ja edessä päätökset, mihin kuluttaa viimeiset päivät Boliviassa. La Paz on Bolivian hallinnollisena pääkaupunkina myös varsinainen turismin pääkaupunki, joten tekemistä ja näkemistä riittää sekä kaupungissa että lähiympäristössä järjestettävillä retkillä. Tulimme La Paziin jo keskiviikkoaamuna hyvissä ajoin ennen sunnuntain lentoa. Päiviä oli siis kulutettavaksi kokonaista neljä vajaan kahden sijasta. Kuoleman tie ja köysirata, Titicaca ja Tiwanaku, La Pazin kondolihissit ja näköalatasanteet. Miksi mikään ei ottanut napatakseen?

La Pazin ja esikaupunki El Alton rajamailta (ei oma kuva).

Kaupungista keskipäivän auringon suuntaan eli pohjoiseen tähyillessä erottuu vuoren huippu, Huayna Potosi. Retkiä järjestetään tietysti myös sinne ja rahaa vastaan voi kuka tahansa matkailija lähteä lyhyen köyden päähän oppaan ulkoilutettavaksi. Kiertelyn ja kaartelun tuloksena löysin ei-sen-halvimman firman, jonka vanha asiakaskin vakuutti oppaiden ammattitaitoa ja oman etenemistahdin tärkeyttä. Viimein torstaina alkoi tämänkin arpojan loppu reissun kohde selkiytyä. Vuoristoretki kiinnosti eniten.

Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset: viimeisen vuoden rasitusvammojen tiukasti rajoittamat treenailut, turisteileva maha, yleisen kolmen päivän taktiikan sijasta aikataulun rajoittama kaksi päivää vuorilla, vuodenajalle epätyypillinen  lumisade-ennuste, akklimatisaatio alle 5000 metrin tasolle (kts. ilmastoitumiset tekstin lopusta), satasta hätyyttelevä lepopulssi eikä vähäisimpänä ne kovassa rasituksessa oireilevat rasitusvammat. Sieltä täältä kootut lainavarusteet olisivat olleet laadukkaammat, jos olisin ollut isompikokoinen. Ilmeisesti rääpäleillä ei ole kiipeilyhaluja Etelä-Amerikassa... Olenkohan järjiltäni, miksi haluan tehdä tämän, pyöri mielessäni ennen lähtöä. Varmuutta tekemisiini sain vertailukohdasta - saman firman matkassa 3-päiväiseen reissuun lähtevät brittipojat, jotka olivat nähneet hostellinsa ikkunasta saman vuoren ja päättivät retkeillä siellä suloisen tietämättöminä mistään vuorikiipeilyyn liittyvästä.

Vielä ei hymyilytä,
yläleirissä valmistautumassa.

Pojat vetivät jo menomatkalla soroche-tabletteja, jotka paljastuivat aspiriinin, kofeiinin ja salofeenin seokseksi. (Näistä viimeinen on salisyylihapon ja parasetamolin esteröitymistuote, jota käytetään mm. reumakipuihin.) Särkylääke ja kofeiini voivat kuuleman mukaan auttaa myös krapulaan, mene ja tiedä. Itse valmistauduin koitokseen imuroimalla kaiken tarjotun keiton ja suurimman osan muustakin ruuasta, vaikka hienoista pakottamisen makua olikin ilmassa, juomalla runsaasti sekä teetä että vettä ja menemällä vuorella nukkumaan pian kuuden jälkeen illalla.

Matka perusleiristä ~4750 m, johon pääsi siis autokyydillä, yläleiriin 5130 m meinasi jo unohtua välistä. Sehän oli niin helppo, että kokkimme pyylevä bolivialaisrouva pitkässä hameessaan ja hartiahuivissaan kiskaisi jalkaansa vaelluskengät ja oli jo majalla vastassa, kun itse perusleirissä lounastettuani kipusin 400 metriä yläleiriin oppaani Silverion kanssa rinkassani vain henkilökohtaiset yöpymis- ja vuorivarusteeni.

Pilvien rakoilua yläleirissä.

Heräsin heti lauantain puolella 6.9. tähtikirkkaaseen yöhön levättyäni hyvin. Aamupalan jälkeen noin 1000 vertikaalimetrin matka ylös pääsi alkamaan. Jo alkumatkasta sain kuoriutua oppaan suosittelemista kerroksista sillä lähes tuulettomassa muutaman asteen pakkasessa ei kovin paljoa päälle tarvitse, varsinkaan ylämäkeen urheillessa. Puolimatkan kohdalla jyrkässä nousussa aamupalani alkoi kärkkäästi vaatia keskustelua jälleennäkemisestä. Puuskuttaen yhä ankarammin suostuttelin sen jatkamaan kanssani. Tarvitsinhan kaiken mahdollisen energian.

Ilmaa sai haukkoa happimolekyylien etsiessä toisiaan, sillä 5500 m korkeuden jälkeen hapen osapaine oli pudonnut jo alle puolen merenpinnan tasosta. Luntakin oli alkanut sataa jossain vaiheessa nousua ja perässä tulevien retkueiden lamppujen kajo himmentyä. Bolivialaisen vehnäleipäaamiaisen energia ei tietysti riittänyt huipulle ja puolikas banaani auttoi vain hetkisen. Viimeistä tiukkaa nousua huipulle vietiin siis napakassa hapen- ja energianpuutteessa päivänvalon puskiessa pilvien lomasta. Yhtäkkiä olin huippuharjanteen päässä, sen korkeimmassa kohdassa. 6083 m tiesi GPS kertoa. Oliko lie vähemmän lunta vai jotain epätarkkuutta ilmassa, koska heittoa viralliseen 6088 m oli viisi metriä?

Nyt hymyilyttää!

Tyytyväinen opas.

Hei nyt hetkinen, joko me ollaan huipulla? Oliko tämä oikeasti näin helppoa? Olin juuri kiivennyt (kävellyt välillä tiukkaankin ylämäkeen) 1000 m yli kuuden kilometrin korkeudelle merenpinnasta vajaaseen viiteen tuntiin pehmeässä lumessa. Jospa sitten vaikka tankkais energiaa paluumatkalle?

 Huippukuvien (kts. vasen&oikee),
 -keksien ja -mehujen jälkeen lähdimmekin alaspäin antaen tilaa seuraaville seurueille. Meitä ennen huipulla oli sinä päivänä käynyt vain yksi opas-asiakasretkue.

Matkalla alas minulle paljastui reittimme ympäristö. Olimme pujotelleet valtavien railojen ja jääputouksien ohi pimeydessä niitä näkemättä. Alaspäin pehmeä lumi oli siunaus siinä missä ylöspäin kirous. Vajaa puolitoista tuntia myöhemmin tulimme jo yläleiriin sopivasti toiselle aamiaiselle vain jatkaaksemme pian kohti perusleiriä ja autokyytiä La Paziin.

Mikä vuoristotauti? En saanut lainkaan oireita, kuten päänsärkyä, kuvotusta, turvotusta tai nestettä keuhkoihin, vain ohut ilma hidasti matkantekoa. Paineet mahassa tasoittuivat välittömästi jo 4000 metrin jälkeen. Kunto riitti sillä 5 h oli reitin ohjeajan alaraja. Lumi pehmusti laskeutumista lähes perusleirin tasolle asti säästäen kantapääni ylirasitukselta.

Tältä olis voinu näyttää ilman lumisadetta! (Kuva hakukoneiden syövereistä...)

Kiitokset ensimmäisen kuustonniseni valloitukseen johtaneille tekijöille, eli

• Tutkimusmatka Boliviaan -matkalle, joka takasi hyvän ilmastoitumisen,
• koko matkaseurueelle, erityisesti Marille, joka tsemppasi kun epäröin lähtemistä ripulin kourissa: "Käyt vaikka paskomassa housuus siellä vuorella, onhan sekin kokemus",
• Silverio-oppaalleni, joka johdatti minut tuoreen lumen keskellä turvallisesti ja tsemppasi (tarpeettomankin paljon?) "Motivation Biibi!" sekä "Don't worry, trust me!" sekä
• Terolle, joka puhui minut mukaan koko Juhlavaellus-projektiin.

Auringonnousun olisin voinut haluta nähdä huipulta. Ehkä seuraavalta sitten!



Viivi, joka porukan ainoana erkaantui oikeasti omille teilleen


Ilmastoitumiset:
21.-26.8.
Majapaikat Cochabambassa 2600 m ja Torotorossa 2700 m, neljän tonnin hivutuksia bussimatkoilla ohimennen ja päiväretki ~3700 metrissä.

27.8.-2.9.
Yövyttiin kaksi yötä bussissa ~4000 m, Uyunissa ja aavikon kylissä 3670 m ja yksi yö korkeammassa kylässä 4350 m. Päivistä 4 vietettiin noin Uyunin tasolla 3670 m ja 3 neljää tonnia hätyytellen/ylitellen. Yksi päivä retki vei miltei viiteen tonniin.

2.-3.9.
La Pazissa ~3600 m arpomassa ilmastoitumisen riittävyyttä, kunnon kestävyyttä, kantapäiden jaksamista ja turistiripulin tilannetta.

Juhlavaelluksen 2015 synnytytystuskat - eli miten kaikki sai alkunsa

Juhlavaelluksen varainkeruu saavutti nyt tavoitteensa, rahat reissuun ovat kasassa ja 13 soopalaisen ryhmämme seikkailu on alkamassa. Blogimme ja facebook-sivumme ovat viime aikoina saaneet runsaasti uusia lukijoita. Heitä ajatellen, tässä vaiheessa on paikallaan kerrata ja muistella, miten tähän on tultu ja tämä kaikki on saavutettu.

Tässä blogikirjoituksessa muistelen juhlavaellusprojektin alkuaikoja, edellisen juhlavaelluksen raunioilta siihen saakka, kun tämän juhlavaelluksen ilmoittautumisaika meni kiinni ja matkaanlähtijät olivat selvillä. Bolivia-projektin siemen lähti itämään edellisen juhlavaelluksen 2010 epäonnistuttua. Siemen iti vuoden 2011 kunnes kunnes verso putkahti pintaan keväällä 2012, kun juhlavaellusta vuodelle 2015 alettiin virallisesti SOOPAn toimesta valmistelemaan. Verso kasvoi varsin haarakkaaksi kevääseen 2013 mennessä. Silloin liiat rönsyt karsittiin ja jäljelle jäi vain yksi suunta – Boliviaan!

Tämän Oulun yliopiston partiolippukunnan SOOPA ry:n 25-vuotis juhlavaelluksen syntykipinä iskettiin jo 2010. Itse olin aloittanut SOOPAssa juuri niihin aikoihin. Ensin osallistumalla muutamaan koloiltaan ja pikkutapahtumaan, ja tästä rohkaistuneena menin mukaan kaikille avoimiin SOOPAn hallituksen kokouksiin. Eräässä kokouksessa kuulin, että 2010 oli SOOPAn 20:es juhlavuosi, kun lippukunnan perustamisesta 21.2.1990 oli kulunut 20 vuotta. Edellisinä juhlavuosina oli tehty seuraavat juhlavaellukset: 1995 Huippuvuorille, 2000 Grönlantiin ja 2005 Peruun. Tuossa kokouksessa kävi ilmi, ettei mikään parttio (vartio SOOPAssa) ollut ryhtynyt valmistelemaan juhlavaellusta, joten hallitus koki siinä kokouksessa, että sen tulee ottaa järjestelyvastuu. Aikaa oli vähän, koska juhlavuosi oli meneillään. Näytti epävarmalta, että saataisiin vaellusryhmää yksittäiseen kohteeseen koottua. Rahaakaan ei ollut käytettävissä kuin muutamia satasia. Siksi päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että 20-vuotis juhlavaelluksen suunnitelmaksi syntyi UKK-reitin läpivaellus viestiperiaatteella. Eli jokainen halukas soopalainen varaisisi reitistä jonkin pätkän ja näin SOOPA vaeltaisi koko Suomen läpi. Suunnitelma oli hyvä ja juhlavaelluksen henkeen sopiva. Kävi kuitenkin niin, että halukkaita soopalaisia löytyi vain UKK-reitin muutamille yksittäiselle pätkille, joten 20-vuotis juhlavaellus ei toteutunut.

Minä olin tuon kokouksen jälkeen kuin herätyksen saanut! En ollut sitä ennen kuullut aikaisemmista juhlavaelluksista. Sen lisäksi, että SOOPAssa toimimalla löytää samanhenkistä vaellusseuraa ja pääsee opiskelijahintaisille vaelluksille Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, niin olisi siis myös mahdollista päästä paljon kauemmaksi: Huippuvuorille, Grönlantiin tai kaukaiseen Peruun saakka! Minua jäi kutittamaan ajatus jännittävistä seikkailuista ja mielessäni kuulsivat jo upeat maisemat ja eksoottiset elämykset. Tuon 2010 juhlavaelluksen peruuntumisen hetkellä päätin, että seuraavalle juhlavaellukselle osallistun ja silloin mennään kauas!

Vuosien 2010 ja 2011 aikana pidin juhlavaelluksen mielessä. Keskustelin asiasta vähän kaikkien soopalaisten kanssa, uusien ja vanhojen. Kartoitin, löytyisikö halukkaita alkaa järjestämään seuraavaa juhlavaellusta. Useimpien mielestä oli kuitenkin liian aikaista puhua asiasta. Vuosi 2015 vaikutti olevan niin kaukana, että monien mielestä oli mahdotonta suunnitella asioita niin monen vuoden päähän. Minusta oli tärkeää aloittaa aikaisin, koska laskelmieni mukaan kauas pääsemiseen tarvittaisiin 1000-3000€/henkilö. Laskin, että tuon summan keräämiseen tarvitaan vähintään kaksi vuotta.

Yksi soopalainen, Venla Ö, innostui juhlavaelluksesta. Ja muutamia muitakin kiinnostuneita löytyi. Kevään 2012 keskusteluissa syntyi ajatus, että nyt on oikea hetki pitää yhdessä palaveri ja suunnitella, miten seuraava juhlavaellus potkaistaan käyntiin. Huhtikuun 18. iltana pidettiin sitten kololla Juhlavaellushaaveiden koloilta (Dreaming of SOOPA Anniversary Hike 2015). Siellä edellisellä juhlavaelluksella Perussa olleet muistelivat projektin järjestelyjä silloin. Illassa kirjattiin ylös kohdeideoita ja piirreltiin suuntaviivoja, miten projektia kannattaisi lähteä käynnistelemään. Koska SOOPAn toiminta hiljenee kesäksi, niin päätettiin, että syksyllä aloitetaan koloillalla, jossa jokainen esittelee oman haaveiden kohteensa muutamalla kuvalla tai kalvolla ja perustelee miksi se olisi hyvä juhlavaelluskohde. Jaoimme palaverissa alustavasti kohteita, jottei kävisi niin että kaksi soopalaista esittelisi saman kohteen.

Syksy 2012 ehti kuitenkin pitkälle, ennenkuin pidettiin sitten vaelluskohteiden haaveiden ilta. Mikään kohteista ei heti sytyttänyt ”tuonne!”. Kohteiden esittelyilta houkutteli paikalle kevään ihmisten lisäksi uusia ihmisiä. Näillä ihmisillä oli uusia ideoita ja päätettiin järjestää toinen kohteiden esittelyilta samalla idealla. Kävi sitten niin, että kun aikaa vuoteen 2015 oli paljon, niin näitä kohteiden esittelyiltoja järjestettiin syksyn aikana aika monta, neljä tai viisi. Kohteita oli loppujen lopuksi paljon ja näistä aloimme äänestämään lopullista kohdetta. Äänestyksestä muodostui vaikea, emmekä hetkittäin olleet yhtä mieltä edes äänestystavasta.

Helmikuuhun mennessä kohteista oli kuitenkin saatu valittua kolme: Mongolia, Brittiläinen Kolumbia (Kanadan länsiosa) ja Bolivia. Tässä vaiheessa päätettiin järjestää juhlavaelluksen virallinen perustamiskokous. 13. helmikuuta 2013. Siinä oli tarkoitus valita lopullisesti kohde ja sopia yhteiset säännöt, joiden mukaan projektia lähdetään viemään eteenpäin. Ensimmäisessä kokouksessa tulosta ei kuitenkaan syntynyt, vaan piti jatkaa toiseen kokoukseen. Brittiläinen Kolumbia saatiin kohteista tiputettua pois. Seuraavassa kokouksessa äänestettiin seuraavalla tavalla, lyhennetty lainaus pöytäkirjasta: ”Ääntenlaskutavaksi sovittiin, että jokaisella äänestäjällä on kolme ääntä. Sallitut ääniyhdistelmät 1 – 1 (äänestäjä haluaa kumpaankin kohteeseen yhtä paljon), 1 – 2 (äänestäjä haluaa toiseen kohteeseen enemmän kuin toiseen), 0 – 2 (äänestäjä haluaa toiseen kohteeseen, muttei ollenkaan toiseen). Äänet jakautuivat tasan niin määrällisesti kuin jakaumaltaankin. Päätettiin, että valitaan projektinjohtaja, jolla on oikeus päättää, minne mennään”.

Projektipäälliköksi valittiin Antti Y ja hänen päätöksellään juhlavaellus 2015 suunnattiin Boliviaan. Kokouksessa valittiin myös muut vastuuhenkilöt ja muodostettiin edellisen juhlavaelluksen Peru 2005 mukaan projektin organisaatio: tempausryhmä, tiedonhankintaryhmä, sponsoriryhmä, koulutusryhmä, tiedonhankintaryhmä ja yhteishenkiryhmä. Laadittiin alustava aikataulu, jonka mukaan viimeinen ilmoittautumispäivä juhlavaelluksen oli 31.12.2013. Tällä valinnalla tavoiteltiin vielä kevään fukseja mukaan reissuun. Laadittiin alustava tulo- ja menoarvio. Rahaa arvioitiin tarvittavan 3000€/soopalainen. Päätettiin, että maksimissaan 30 soopalaista on ryhmän koko, josta seurasi kokonaisbudjetiksi 90 000€.

Projekti käynnistyi hapuillen. Organisaatiossa oli monta ryhmää, joiden vastuut, tavoitteet ja tehtävät eivät olleet selviä. Ryhmien välinen tiedonsiirto ei onnistunut ja kokonaisuutena juhlavaellusryhmä ei ryhmäytynyt hyvin. Keväällä teimme Bauhausin inventointi -tempauksen. Ja saimme luotua yhteyksiä ja sovimme talkooavusta Erämessuille ja Qstockiin. Ne onnistuivatkin hyvin ja ryhmän henki kohosi. Sen jälkeen kävi niin, että syksy ehti pitkälle, ennenkuin ryhmä järjestäytyi. Syksyllä teimme SOOPA:lle vuosikalenterin ja möimme sitä noin 100 kpl. Lisäksi möimme kesän ja syksyn aikana, luokkaretkeläisten tapaan, pikkuserkun parhaita keksejä noin sata laatikkoa.

Vuoden vaihteessa tuli viimeinen ilmoittautumispäivä vaellukselle vastaan. Juhlavaellukselle ilmoittautui kaiken kaikkiaan 17 soopalaista. Määrä oli vähemmän kuin tavoiteltiin (30), mutta riittävän suuri, että tempausten järjestämiseen vaadittavat vähintään 10 saadaan joka kerta kasaan. Juhlavaellusprojektin ensimmäinen vuosi oli hidasta etenemistä. Ryhmät ja niiden toimintatavat hakivat muotoaan. Ryhmien vastuuvetäjät vaihtuivat usein. Juhlavaellusprojektiin tuli uusia jäseniä, mutta myös lähti pois. Ensimmäinen vuosi siis oli aika levotonta aikaa. Vielä oltiin kaukana tavoitteesta 3000€/henkilö. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilillä oli noin 3000 €, eli 1/17 osa projektin tavoitteesta oli vasta saavutettu. Monilla oli suuri epävarmuus, tuleeko tästä yhtään mitään...

- Antti

Torotoro - Dinojen jäljillä

Jännistä maisemista vielä jännempiin. Vaikka Torotoron kansallispuisto oli kolmesta kohteesta ensimmäisenä tiputusuhan alla, omat odotukseni sinne olivat korkealla. Mukaan lähti myös lontoolainen Marleena, johon Ameli tutustui papukaija-harjoittelunsa aikana. Tutustuminen ja ryhmäytyminen (buffi-huivin ja lippiksen luovutus) hoidettiin Jodangassa heti Amborosta palattua, ja sitten olikin aika matkata Cochabambaan ja sieltä Las Lilasin koirakamujen saattelemana Torotoroon.

Lähtöaamu Cochabambasta sai kylmän hien pintaan kun taksikuski kysyi useampaan kertaan tietä muilta tielläliikkujilta bussien lähtöpaikalle samalla kun kello tikitti kohti lähtöaikaa. Sittenkin kun ehdittiin, niin bussi paljastui melkoisen hikiseksi kopiksi. Ei muuta kuin pahoinvointilääkkeet ja kokat poskeen ja matkaan.

Torotoroon saavuttiin keskellä yötä, ja sisäänheittäjä ohjasti meidät nopeasti ilmeisesti bussifirman omistamaan hostelliin. Seuraavana aamuna hostellia päätettiin vaihtaa, koska lennokkaasti Marleenalle opetetuin sanoin kyseessä oli ”saatanan paska hostelli”. Kyllä oli hauskaa opettaa hyödyllisiä suomenkielen lauseita, kun kaikki mitä Marleena sanoi tuli juuri oikealla ääntämisellä suoraan sydämestä.

Tällä kaijalla olisi tarinoita kerrottavana

Uudeksi majapaikaksi valikoitui Santa Barbara -hostelli, jonka omistaja oli kyllä olemukseltaan aivan kuin eläköitynyt agentti, tai lemmikkipapukaijan perusteella ex-merirosvo. Hieno mies, väsäsi meille aamiaisenkin omin käsin. Ensimmäinen päivä meni järjestelyihin, seuraavana lähdettiin luolaretkelle. Sonja ja Heini tosin jäivät hostellille vatsatautisina.

Mutta tourista! Ensimmäisellä pysähdyksellä ihasteltiin kylää ympäröiviä ”dinosauruksen selkänikamia” ja puhuttiin muutenkin maanmuodostumista. 

Kerrostuminen, poimuttuminen, kuluminen. Joka välissä on joki. Kuva © Mari.

On kyllä helkutin hienoa, miten kovempi kivilaji jää muodostamaan näin jänniä muotoja, samalla kun koko laakso kuluu pikkuhiljaa matalammaksi! Pienen kiipeilyn jälkeen löytyi myös dinon pää yhdessä muiden kivieläinten kanssa, ja siitä jatkettiin yllättävän tutunnäköisille luolille ja kivikoille. Hyvin osaavat kyllä bolivialaiset tuotteistaa ympäristöään, vaikka infrastruktuurin rakentaminen onkin kesken (perhanan sähkötyöt, ei saanut lämmintä vettä suihkusta). 

Max on kuvassa, joten tätä ei voi syyttää kuvan laadusta.
Ottaja allekirjoittanut.

Bolivialaiset tykkäävät ihan pikkuisen dinosauruksista. Vaan syytä onkin! Ihka oikeita varpaan painumia oli yltympäriinsä kylän ympärillä, suoja-aidat vielä tuloillaan etteivät tämmöiset turistileetit tallustelisi niiden päällä. Olisihan se sääli kuluttaa pois jälkiä, joissa oikein näkee miten varvas on siirtänyt mutaa syrjään ja takajalka tullut perästä ja osin peittänyt etujalan jälkeä. Ai että! Kuluvathan ne toki joka tapauksessa, nyt kun ovat sään armoilla, mutta arvostan jokaista aitaa ja merkittyä polkua joilla pikkuhijaa kasvavia turistivirtoja ohjaillaan. 

Tippukiviluola Umajalanta (=katoava vesi) oli varsinkin ensikertalaisille melkoinen kokemus. Välillä sai ryömiä ahtaista kallionkoloista, välillä roikkua köyden varassa. Viiville tämmöinen helppo ohjattu reitti ei riittänyt, piti saada tutkia vielä sivuonkaloitakin aina kun ehti. Varoitukset lepakonpaskasta ja vaatteet sotkevasta kosteudesta eivät olleet turhia, mutta Haixit pitivät!

Vatsatauti siirtyi eteenpäin, niin että ensin Heini ja sitten Sonja pääsivät myös retkille mukaan, samalla kun oli Maijun vuoro jäädä potemaan. Seuraavat retket suuntasivat kanjonille ja vesiputouksille, joissa pääsi myös uimaan! Varsinkin El Vergel oli turkoosi keidas, jossa uiminen oli hiukan epätodellisen oloista, osin koska se oli niin helppoa kunhan sinne asti oli päässyt. Luonnon muovaamaa vesiliukumäkeäkin sai laskea.

El Vergel. Kuivasta kaudesta huolimatta vettä suihkusi seinästä.

Matkalla kyllä polvet tutisivat useammastakin syystä, ensin näköalapaikalla kielekkeen 250 m pudotuksen vuoksi, toiseksi kun sama matka piti laskeutua kivisiä portaita pitkin. Opaskirjan 800 porrasta voi hyvin pitää paikkansa, sillä alatasanteelle mennessä askelmia laskettiin olevan 542 ja sen jälkeen tuli vielä jokunen.

Saatiin taas oikoa jalkoja. Ja koukistaa niitä.

Itse kyläkin oli mielenkiintoinen, mutta siitä mainitsen tässä vain aivan ihanan karitsan (tai laaman- tai alpakanpoikasen, miksi niitä nyt kutsutaankaan), joka veti lenkkiä ja määki ja pomppi ympäriinsä eräässä kylän ravintoloista yhdessä emännän lasten kanssa, samalla kun kulkukissa kerjäsi tehokkaasti ruokaa pöydästä.

En edes ole luonnonmantsalainen, saati geologi, mutta Boliviassa on täytynyt monta kertaa pysähtyä kuvaamaan ja ihastelemaan kiviä. Erityisesti Torotorossa, missä hiekat ja kivet esiintyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja niiden yhdistelmissä. Saisiko olla hiekkakasa, jossa pohjalla on kirkkaankeltaista ja päällä vaaleansinistä hiekkaa? Tai miellyttäisikö enemmän puna-violettiraitainen kivi tai kilometrien mittaiset kvartsisuonet?

Mari, ilmeisesti matkan virkaatekevä geologi

PS. Koka muuten toimii matkapahoinvointiin paremmin kuin matkapahoinvointilääke.

Puskanjuurikiipeilyllä

Teimme Amboron kansallispuistossa päiväretken 16.8. Reittimme kulki joen vartta pitkin niin kuin usein sademetsissä on tapana kulkea. Oppaamme Carmelo kertoi mahdollisuudesta nousta näköalapaikalla vaativaa reittiä pitkin ja osa porukasta olikin heti lähdössä. Itse olin tietenkin ensimmäisenä lähtijöiden joukossa huolimatta edellispäivien aikana itsestään muistutelleista kantapäiden rasitusvammoista. Pienen arpomisen jälkeen vain Heini leikatun polvensa kanssa ja Mari "Ei kai se voi poiketa niin paljoa jo nähdyistä maisemista" -kommentin saattelemina jatkoivat joen vartta pitkin muun ryhmä lähtiessä nousemaan.

Noin puoleen väliin asti kuljimme jyrkästi ylös mutaisen, mutta äärettömän tiheän pusikon läpi, jossa putoaminen olisi ollut vain liukastuminen ja pysähtyminen lähimpiin liaaneihin ja bambuihin. Carmelon machete viuhtoi meille tietä. "No niin tyypit! Tässä tää ois!" -lausahdus aiheutti lähinnä pettymyksen aallon sitä mukaa kuin kukainenkin saapui tasanteelle. Puska peitti edelleen puolet maisemasta ja polun tapainen jatkui ylös heti oppaan selän takaa. Pikaisen neuvottelu jälkeen saimme oppaamme johdattamaan meidät vielä ylemmäs.

Tässä kohdalla jännityskerroin alkoi kasvaa huomattuani osan tasanteesta olevan tyhjän päälle punaisen hiekkakiven murennuttua sen alta mahdollisesti edellisen sateen aikana. Polulta loppuivat pajukkoa muistuttavat pusikot ja heinätupolta toiselle tasapainoillessa kädensijoina toimivat vain toiset heinätupot. Tässä kohdalla peräoppaana toiminut nuorempi opas Aldo osoitti loppuporukalle polunmutkan, josta putoamalla olisi päätynyt aikamoiseksi risukkoneulatyynyksi jyrkänteen alle. Pusikon jälleen alkaessa vain putoamista hidastavassa tiheydessä myös rinne kääntyi lähes pystysuoraksi. Muutaman kiipeilyllisemmän ponnistuksen jälkeen pääsimme seuraavan tasanteen matalan viidakkopusikon suojiin, joka vaimensi jopa tuulen huminan(!). Mikä lie kiipeilijäin huippusyndrooma iski jälleen allekirjoittaneelle ja onneksi puskan suojista löytyi harvinaisen mukava vessapaikka. Onnistunuttako tankkausta, jos aina huipulla pissattaa?!

Mutta mitä ihmettä, missä on noin puolet ryhmästä? Hetken kuluttua porukan periltä kiiri huhu, että Aldo olisi kiven iskemänä ja verta valuvana pitämässä etenevän ryhmän perää. Kauhun hetkiä oli siis koettu päänkokoisen kiven irrottua Henrin jalan alta jyrkimmällä osuudella. Sonjan oli onnistunut väistää, mutta Aldoapa kivi posahti käsivarteen. Näköalatasanteella puhdistettiin siis ruhjeita kaiken pakollisen maisema- & sponssikuvaushässäkän keskellä. Ja minkä maiseman! No päätelkää itse lisää kuvista.

Ja tätä jatkui kaikkiin ilmansuuntiin silmänkantamattomiin.

Taas oli ainakin minulla huijattu olo. Oikea huippu lötyi GPS:n mukaan vieläkin korkeammalta, mutta sen saavuttaminen edellyttäisi jo oikeaa kiipeilyä harjanteella ja avokalliolla. Ehkä ihan viisasta passata tällä kertaa. Lisäksi en ole aivan vakuuttunut punaisen hiekkakiven kiipeilyllisistä ominaisuuksista... Yritin nimittäin aiemmin leirissä käyttää kyseisen kivilajin edustajaa viimeistelläkseni vessapaikan peittämisen ja onnistuin puristamaan kiven kappaleiksi yhdellä kädellä! Toki olin löytänyt myös samantyyppisestä kivestä noin kolmosen boulder-reitin, joka ei murentunut ja joka tuli kiivettyä märillä sukilla.

Matka alas sujui sutjakkaasti suuremmitta kommelluksitta ja Max jäi oluen auki Aldolle veikattuaan laskeutumisaikamme yläkanttiin. Yleensä oppaamme arvioivat etenemisemme selkeästi todellisuutta tehokkaammaksi eli ymmärrettävä arviointivirhe. Nousumetrejä tälle puolituntiselle (bolivialaiselle) kertyi reilu sata. Hyvänä huomiona myös kantapäät nauttivat pusikkoisesta noususta ja laskusta selkeästi alppi- tai tunturikivikkoa enemmän. Ja sori Mari, kyllä se oli Amboron reissumme paras maisemapaikka!

Läheistä ystävyyttä Amborossa

Tarina ystävyydestä eli kakkakavereista eli kämppikset Maiju ja Venla kertovat tarinan Amborosta.

Jalat ovat tulehtuneet ja ruvilla. Kuusi päivää onnea eli Amboroa takana.

Matka alkoi epäilyksillä. Minibussin kuskin ajotavat eivät herättäneet luottamusta, eikä ajokin kuntokaan. Kuuden pysähdyksen taktiikalla suoritetun renkaan vaihdon jälkeen pääsimme perille viidakon hulppealle golf resortille.
Näky oli yllättävän luksus.Myös oppaat vaikuttivat miellyttäviltä ja miellyttävää oli myös tavata hikisen ajomatkan jälkeen wc, tosin viimeistä kertaa päiväkausiin. JA TAAS HEITIN PAPERIT PYTTYYN. Niin ei saisi tehdä. "Ja vessaan mennään sitten tästä lähtien aina kahdestaan, AINA." On mukavaa, kun on seuraa pimeässä viidakossa, jos vaikka käärme hyppää niskaan tai punkki sisäreiteen. Elämää on ihanaa ihmetellä yhdessä sen kaikissa muodoissa, myös yhdessä kyykätessä...

Oppaamme puhuivat ymmärrettävää espanjaa ja yksi kolmasosa melko sujuvaa englantia. Oman elämämme avara luonto saattoi siis alkaa! Ja voi onnea ja iloa millainen reissu meillä olikaan! Raskain koettelumus oli paluu sivistyksen  pariin, se on aika hyvin viiden viidakkomaisen yön jälkeen. 

Koska aikamme on rajallinen ja yöbussiin on jo käytännössä kiire, kertokaamme vain nopeasti reissun tähtihetkistä. Ensinnäkin, oppaamme olivat aivan  upeita ihmisiä ja meillä oli kielimuurista huolimatta erittäin hauskaa yhdessä, Opimme tuntemaan heidät ihmisinä ja he näyttivät ja selittivät asiat niin moneen kertaan, että ymmärsimme varmasti (jos Ameli ei siis ollut lähettyvillä tulkkaamassa).
 Ensimmäisenä päivänä tutustuimme kokaan, paikalliseen poskikahviin. Kokan lehdet olivat maittavia ja auttoivat meitä  päivän jyrkissä nousuissa. Tätä energistä buustia meille sitten tarjoiltiin jatkuvalla syötöllä ja reissun ehdottomasti kuulluin lausahdus oli oppaamme suusta iloisesti raikuva kysymys "koka koka??" 

Ensimmäinen päivä oli ihmeitä pullollaan ja ensimmäisen reippaan mäkisen marssin jälkeen  majoitumme telttoihin mukavaan pusikkoon virran varrelle. Tässä leirissä pysyimme kaksi yötä, siellä nautimme ensimmäisen maittavan keittoillallisen, jonka ihanat oppaamme meille kokkasivat. Ja löysimme monta hyvää kakkakiveä, joiden alta paljastui monta merkillistä eläintä. Eräänä päivänä ollessamme vaeltamassa hääsimme käärmeen piilopaikastaan. Se oli hyvin pieni, tarkistimme onko sillä selkäranka, ettemme vain sekoittaisi  madon kanssa. Olemmehan biologeja... Kuulimme että kyseessä oli vauvakäärme, joka ei ole myrkyllinen. Siinä vaiheessa olisi kuitenkin ollut asiallista olla ne Haixit jalassa, kuljimme nimittain osa-aikaisesti avojaloin jokia ylittäessä.

Toinen villi viidakkopäivä oli erityisen eksoottinen, sillä bongasimme apinoita, kapusiiniapinoita. Kylvimme myös vesiputouksessa, jonne arkajalka Maijukin uskaltautui. Teimme pyllähtelevän linturetken ja yösafarin upean tähtitaivaan alla. Reissun aikana emme kissapetoja valitettavasti nähneet, mutta kyllä niitä varmasti lähisöllä liikkui, sillä löysimme useita jälkiä ja paljaaksi kalutun hevosen. 

Seuraava leiripaikkamme oli myös varrella virran, tosin hiekalla. Siellä Haixit kuten kaikki muukin saivat uuden kuorrutuksen. Hiekkaa löytyy edelleen esimerkiksi korvasta ja muista koloista ja rei'istä. Tämä leirin wc oli jyrkähkö rinne, josta löytyi monta piikikästä kasvia (terveisin jalat). Maiju keräsi ahkerasti punkkeja edelleen ja ne bongattiin juurikin näillä reissuilla. Tämän vuoksi kakkakaveri on tosi tärkeä. Omaa takamusta on vaikea havaita.

 Kävimme leiristä päiväretkellä ikivanhojen fiikuspuiden luona. Biologian teoksissa esiintyneet lankkujuuret konkretisoituivat viimein mielissämme. Voisi todeta, että termi kuvasi todellisuutta melko osuvasti. Koeteltua Maijua puri vielä kaiken lisäksi termiitti, se poltteli pitkään.  Menomatkalla saimme  erikoistarjouksen kiivetä ylös melkein pystysuoraa seinämää korkealle nyppylän päälle. Sanotaanko, että vierivä kivi ei sammaloidu- sanonta, jota ei sovi unohtaa kiipeillessä. 

Vietimme toisen onnellisen yön samaisella rannalla, tosin erittäin kova ukkosmyrsky kasteli teltatkin sisältä ja luonnon mahtivoima sai välillä oikeasti pelkäämään oman olemassaolon jatkumisen puolesta. Seuraavana aamuna saimme kuitenkin kaikki vielä herätä, Henri vesilammikosta. Hän oli luullut ukkosta Maxin valokuvaussessioksi.
 Hiekkarannasta vielä sen verran, että se osoittautui todella eläväiseksi maastoksi. Ihmeötököitä tuntui osuvan valokeilaan vähän väliä, paras löytö oli suuri sammakko, joka ei todellakaan ollut suurimmasta päästä, eikä se tainnut kovin liikunnallinenkaan olla. Vauvalisko ystävystyi kanssamme, se piti kiipeilystä ihmisten päällä kovasti. Mutta erikoisin tapaus oli joku uiva petoötökkä isoilla leuoilla, sen ei toivonut kiipeävän päälleen. 

Seuraavana päivänä lähdimme palaamaan takaisin päin. Matka taittui kengät jalassa, kengät tosin kastuivat jo alkumetreillä, sillä kahlaus kivien joukossa paljain varpain ei tullut kysymykseen. Haixit turvasivat etteivät varpaat taittuneet ja murjoituneet käyttökelvottomiksi. Yllätyimme suuresti, kun leiriydyimme viimeisenä yönä paikallisen asukkaan maatilalle, eläinten pihattoon. Olimme aikaisemmin ymmärtäneet oppailta, että yöpyisimme paikassa, jossa olisi mahdollisuus saada rinkat sateensuojaan, mikä oli houkutteleva tarjous sateisten päivien jälkeen. Bolivialainen puhetyyli tunnetaan sen väljyydestä, eli mitä kerrotaan ei monessakaan tapauksessa pidä täysin paikkaansa.

Täytyy myöntää, että viidakkoilluusio koki pienen kolauksen kanojen ja aasien keskellä. Eräs kana joutui pataan ja maittava todellinen lähiruokasoppa tarjosi erilaisen ruokakulttuurikokemuksen. Kanan kuolema kuulosti kamalalta, jättäen eräälle allekirjoittaneelle vähän surullisen mielen. Soppa oli kuitenkin todella todella hyvää ja ravitsevaa.WC paikaksi valikoitui sokkeloinen pusikko. 
Maatilan rauhassa viidakosta oli jäljellä silti vielä jotakin, nimittäin eräänlaiset tulikärpäset. Nämä fluoresoivaa valoa tuottavat öttiäiset toivat yön tunnelmaan oman discolisänsä. Max kuvasi ahkerasti taivasta, jolla liikkui paljon perseidejä sekä rakas milky waymme. 

Yön rauhaa häiritsi kananluita kaluamaan tullut koiraeläin eli koira. Toivoimme kovasti jaguaaria. Ystävällisen, mutta kovin hiljaisen maatalon isännän koirat myös vahtivat tiluksiaan kovaan ääneen pitkin yötä. Kukko jatkoi tästä aikaisin aamulla. Kyseessä oli kuitenkin viimeinen yö, joten vähät unet eivät haitanneet. 

Aamun viimeinen vessareissu oli haikea. Kokan voimalla jaksoimme jatkaa matkaamme pois Amboron syleilystä. Viimeisin nousun jälkeen laskeuduimme kansallispuiston ulkopuoliseen kylään. Todellisuus ihmisen olemassaolosta ilmeni suoraan verrannollisesti roskien määrän kasvaessa. Hyvästelimme oppaamme haikeina ja istuimme taksiemme kyytiin. Tyhjyyden tunne valtasi mielen tuijottaessa asvaltoituja autoteitä ja aitoihin maalattuja vaalimainoksia. Eikö autoa voisi kääntää ja palata takaisin? Matkan on kuitenkin jatkuttava. Tuli hännän alla kiirehdimme nyt seuraavaa kohdetta kohti. 

Matkastamme viidakossa teki erityisen muistorikkaan ja mahtavan Chane Toursin oppaat. Tunnelma vaelluksella oli heidän ansiostaan iloinen ja kevyt. Naureskelut kuolemaan johtavista jyrkänteistä tai kohtaamisesti myrkyllisten hyönteisten  kanssa sai olon rentoutuneeksi - kumma kyllä. Tour oli hämmentävän edullinen, sisälsihän se kaiken autokyytejä ja ruokia myöten. Nähtävyydet olivat todella hyvin valitut ja oppaat jaksoivat koluta leirien lähimaastoja jälkiä etsiessän. Oppaita tulee oikeasti ikävä. Voimme siis suositella lämpimästi Bolivian kamaralle uskaltautuvia piipahtamaan Amborossa juurikin Chane toursin johdolla!


Lopuksi pikainen katsaus varusteluista:
Viidakkokengiksi Haixit olivat toimiva valinta. Ne pitivät hyvin vettä, ja kengän hörpätessä myös pitivät sen sisällä. Hyvällä säällä kengät sai päivässä kuivaksi. Vesistöjä ylittäessä ne myös pitivät todella hyvin liukkailla kivillä. Muutenkin toimivat ilmastossa hyvin, eivät olleet liian kuumat ja todella todella kevyet jalassa. Ainoa pieni ilmennyt ongelma oli helpohkosti aukeavat kengännauhat. 
Trimmin makuupussi oli myös ihan hyvä valinta viidakkoon, kylmempinä öinä se pääsi oikeuksiinsa.
Myös hyttyshousut ja -paita osoittivat toimivuutensa siinä vaiheessa, kun ne vaihtoi toisiin ja puremajälkiä alkoi löytyä pitkin sääriä.
Merinokerrasto ei ollut tarpeeton, kylmänä ilmana oli onni vetää se päälleen.

Sepä siitä, ikuista ystävyyttä hioen: kakkakavereiksikin kutsutut Maiju ja Venla 

Tätä osaa Amborosta ei turhaan kutsuta pilvisademetsäksi.