Maijun muistelmat

Maijun Muistelmat: Max tuli, Max meni, 22.5. – 24.5.2015.

Olin aikaisemmin keväällä kuullut, että tutkimusmatkamme kuvaaja Max aikoi matkustaa Ouluun kartoittamaan ryhmämme kuulumisia ja toimintaa. Ja, että hän yöpyisi mahdollisesti Venlan ja minun kämpillä. Tieto yöpaikasta varmistui paria päivää ennen kameramiehen saapumista.

 Oli perjantaipäivä ja olin kiireellä polkenut takaisin Kontinkankaalta biokemian labrojen jälkeen siivoamaan siivottomassa kunnossa olevaa kämppäämme pikkupaniikissa. Meillähän kämppää saattaa välillä vähän villiintyä ja olla vähän heikommalla huomiolla ja ylläpidolla ja plaaplaaseliseli, koska molemmat meistä ollaan kiireisiä naisia monien menojemme kanssa. (Onneksi Venla lähtee myös Boliviaan. Voi olla varma, että matkassa on ihminen, joka sietää sun rutiineja ja tavaroiden epäjärjestynyttä dispersaatiota.).

Kun kämppä alkoi olemaan asutuskunnossa aloin odottelemaan saapuvaa vierasta. Tiesin, että Mika ja Heini kuskaisivat Maxin bussiasemalta kahdeksan aikoihin. Itse mietiskelin kovasti millainen tyyppi sieltä olisi tulossa asustamaan sohvalle. En ollut tavannut Maxia aikaisemmin muuten kuin kokouksessa soitetun skypepuhelun verran. Millainen pikselinen tyyppi mahtaisi olla livenä?

Sitten ovikello soi. Menin avaamaan ja siellähän olivatkin Mika, Heini ja viimeisenä Max. 

Ensimmäinen ajatus: ihan ookoo tyyppi, ei haise, kivat hiukset. Pikaisen esittelyn jälkeen kolmikko suuntasikin jo ulos kohti biologien järjestämiä rantabileitä. Itse saavuin paikalle pyörällä. Ennen kolmikkoa. Paikanpäällä seuraan liittyi Tapio. Vaellusporukka asettui sopivan välimatkan päähän muusta biologia massasta ja saivat pikkuisen, sähäkän kertakäyttögrillin tulille. Siinä paistuivatkin makoisat grillievväät. Muu SOOPAporukka lähti kotiin hieman aikaisemmin kuin minä itse.

Kun saavuin kämpille, jännitti etten vain herättäisi yövierasta. Eipä sieltä sohvalta kuulunut juuri minkäänlaista tuhinaa. Liekkö hengitti koko tyyppi. Mystisen hiljainen miesnukkuja. Plussaa näin vaellusta ajatellen, ei häiritse liiemmin kuorsaamisella, mutta saattoipa kyseessä olla myös vieraskoreutta edistävä hengityselimistö. Painuin unten maille omaan kammariin sumuisen pääni kanssa.

Aamulla heräilin noin yhdeksän maissa oven kolahdukseen. Oli lauantaipäivä ja SOOPAlaiset olivat ilmoittautuneet mukaan siivouspäivään, jona voi myydä itselleen tarpeettomiksi jääneitä vaatteita ja tavaroita pihakirppistyylillä. Meille myyntipaikka oli löytynyt Mannenkadunpuistosta. Max oli siis aikaisin liikkeellä muiden vaeltajien kanssa ja hypännyt autokyytiin kohti keskustaa. Itsehän lähdin liikkeelle puolenpäivän aikaan, kun oli saanut unista tarpeeksi ja vastuu ajoi liikkeelle. Tietenkin mielessä pyöri ruoka. Kiinalaisen buffetti, jonka olimme sopineet palkaksi hoidetuista hommista ja piristämään mieltä ja ruumista raskaan myyntipäivän jälkeen. 

Niin se myyntipäivä… Myyntipäivä jäikin odotettua lyhemmäksi. Miksikö? Oli vähän myrskyn tapainen sää. Tästä johtuen liikkeellä ei ollut hirveenä asiakkaita, mutta meidän tavarat taasen eivät olisi malttaneet pysyä aloillaan. Jep. 

Kun saavuin meidän myyntipisteelle, oli jokaisella teltanlaidalla vähintään yksi SOOPAlainen roikkumassa tukikepeissä, etteivät ne antaisi periksi. Vettä tuli taivaalta hirveissä puuskissa horisontaalisesti, mikä tietenkin kasteli kaikki myyntiin tarkoitetut ihanat asiat… Itse kuitenkin ensimmäisenä suuntasain muurikkapannun tykö ja mutustin lättysen ennen kuin aloin itse roikkumaan teltan reunoissa ja pyydystämään tuulen mukana viipottavia muovipusseja. Hetken roikuttuamme ja todettuamme, että ei tässä ole oikeen järkeä aloitimme pakkaamaan kostuneita kauppatarpeita autoihin. Tietenkin tällöin aurinko päätti tulla esiin piristämään ja valaisemaan auton peräkonttia, kun tungimme sen täyteen kierrätykseen lähteviä kaapuja. 

Päivä jatkui kuitenkin ei-niin-onnistuneen-kojuilun jälkeen. Suuntasimme pikkupoppoolla Heinin ja Mikan nöyrään majataloon. Tapion kanssa päädyimme kävelemään matkan keskustasta parin kilometrin matkan. Sää oli tässä vaiheessa erittäin myönteinen, aurinko paistoi ja voimakas myötätuuli siivitti askelta. 

Kahvittelun lomassa jutustelimme ja mietimme, kuinka monta litraa hiekkaa kissa-allergikko Max voisi hankkia rakkaalle lemmikilleen kotona. Näin me juttelimme syvällisiä. Kissanhiekasta.

Suuntasimme mahat kurnien kohti torirannassa olevaa kiinalaista. Oli aika täyttää kuvut buffetin antimilla ja jutustella suuremmalla porukalla. Mukana olivat Max, Mari, Heini, Mika, Henri, Taru, Antti, Tapio ja aikaisemmin projektissa ollut Antti, joka vielä osallistuu projektin avustamiseen aina kun pystyy. Kiitos hänelle panostuksesta! 

Ruoka maistui ehdottomasti ja juttua riitti moneen suuntaan. Itsehän en kuullut puoliakaan kovin selvästi johtuen lukossa olevista korvista. Onneksi kuulon heikentyminen ei vaikuttanut ruuan maukkauteen. Makunystyrät lauloivat.

Illaksi lähdin omille teilleni pikkusiskon tupareihin. Suuntasin takasin kämpille yhdeksän jälkeen. Aloin keittelemään teetä ja kysyin Maxilta kelpaisiko hänellekin kupponen. Kyllähän se kelpasi. Istuimme pitkän aikaa keittiön pöydän ääressä ja puhuimme paljon projektiin liittyvistä näkökulmista. Opin paljon Maxin alasta.

Maxilla on todellakin selvä palo kuvaamiseen ja dokumentin tekemiseen. Ala kuulostaa rankalta ja vaatii tekijöiltään paljon omistautumista. Palkka ei ole aina itsestäänselvyys. Vähän niin kuin tutkijoilla, joiden pitää hakea rahoituksia tutkimuksilleen ja projekteilleen, joita he haluavat tutkia ja opiskella. Max tapasi joukkomme lapissa keskellä korpea, joka oli kylläkin ammuttu täyteen ihmisiä, mutta jostain syystä hän törmäsi ryhmämme suulpalttiin, Mikaan, joka kertoi hänelle projektistamme. Jostain kumman syystä Max suostui antamaan käyntikorttinsa. Pitää olla hieman hullu, että suostui. Sopii hyvin meidän poppooseen siis. 

Juttelun hyytyessä väsy alkoi olemaan kova ja kumpikin kääntyi yöpuulle. Seuraavana aamuna heräsin myöhään aamulla. Kuulin ääniä muualta asunnosta. Näemmä Max oli myös hereillä tekemässä eväitä. Seuraavana Max olikin jo suuntamassa ovesta ulos jatkamaan takaisin Helsinkiin kuvausprojektejaan. Itse vielä unenpöpperössä ihmettelin menoa kunnes tuli heippojen paikka ja Max päätti hyvästellä halaamalla. Itsehän olin edelleen pyjamissa, hiukset likaisina ja täysin mörön näköisenä eli aika pelottavan näköinen. Vaatii rohkeutta lähestyä sellaista rölliä. Max on siis myös rohkea.

Terkuin, tarkkailija Maiju

Salar de Uyunin suola-aavikko

Yksi Bolivian ehdottomasti suosituimpia vierailukohteita on Bolivian luoteisosassa, Altiplanoksi kutsutulla ylänköalueella sijaitseva suola-aavikko Salar de Uyuni. Kuivana aavikko on hohtavan valkoinen, vesipeitteisenä se heijastaa täydellisesti taivasta. Salarin ala on 12 106 neliökilometriä ja se on siten maailman suurin suola-aavikko.

Kauan sitten suurta osaa Etelä-Boliviaa peitti laaja Minchin-järvi, jonka kuivuttua alue oli kuivana noin 14 000 vuotta ennen lyhytikäisempää Tauca-järveä, joka sekin ehti kuitenkin lainehtia paikalla sellaiset tuhat vuotta. Tauca jätti kuivuessaan jälkeensä pienet järvet Poopon ja Uru Urun ja laajan Salar de Uyunin suola-aavikon. Suolaa on noin 120 metrin kova kerros, joka kannattaa helposti painavankin auton. Suolakuoren alla kuitenkin edelleen myös vettä. Suolaa kerätään noin 20 000 tonnia vuodessa, suurin osa ihmisravinnoksi.Aavikon alla uinuu myös maailman suurin litium-varanto.

Salar de Uyunin suosiosta huolimatta Bolivian lounaiskulma on edelleen villiä seutua: päällystämättömiä teitä, hylättyjä kaivoksia, kvinoapeltoja eikä juurikaan julkista liikennettä tai puhelinkenttää. Altiplanolle pääsee La Pazista bussilla, joskin tiet voivat olla varsin möykkyisiä. Potosista ja Sucresta on uudet päällystetyt tiet Tupizaan ja Oruroon. Uyunin kaupunkiin pääsee niin lentäen (La Pazista suorana), bussilla (esim. Uyuni-Potosi väli kestää 6h ja maksaa kolmekymppiä, Uyuni-La Paz kestää 10-12h ja maksaa B$71-230), tai junalla (liput kannattaa varata useita päiviä etukäteen, sillä paikat usein loppuun myytyjä – vaikka junat ovatkin usein hitaita ja myöhästeleviä).

Itse Uyunin kaupunki on edelleen toiminnassa oleva sotilastukikohta, jonka perusti presidentti Aniceto Acre vuonna 1889. Se sijaitseee Chileen ja Argentiinaan kulkevien junaratojen varressa, joten kaupunki oli aikanaan varsin vilkaskin liikennekeskus. Nykyään se on varsin nuhjuinen, mutta kyllä kaupungista löytyy edelleen jotain nähtävää. Junien hautausmaalla (Cementerio de trenes) on vanhoja vetureita, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta, joilloin Uyunissa oli junanvaunutehdas. Nykyäään veturit lojuvat hylättynä, mutta kuulemma niiden päällä on kiva kiipeillä, ja junien hautausmaa on usein yksi pysäkki suola-aavikolta tultaessa tai sinne lähdettäessä. Uyunissa on myös museo, Museo Arquelogia y Antropologico de los Andes Merdionales, joka esittelee muumioita, kankaita ja keramiikkaa sekä erikoisia pitkulaisia kalloja. Opaskirjat vihjaavat myös että sunnuntaisin ja torstaisin pidettävä toripäivä on näkemisen arvoinen.

Salar de Uyuniin ja lähialueeseen tutustumista halajavan kannattaa käydä järjestetyllä retkellä.. Paras aika vierailulle on kuivalla kaudella huhti-marraskuussa, sadekaudella suurin osa matkoja järjestävistä firmoista on kiinni.Kolmipäiväinen jeeppisafari maksaa noin B$700-1000. Hinta sisältää kuskin (joka samalla opas, mekaanikko ja kokki, mutta tuskin englanninkielentaitoinen), majoituksen, matkat ja kolme ruokailua per päivä. Majoituksen ja ruoan taso vaihtelee suuresti. Lisäksi joihinkin kohteisiin kuten Isla Inchuasiin ja Reserva Nacional de Fauna Andiana Eduardo Alvaroaan on erillinen pääsymaksu.

Klassisella kolmenpäivän kierroksella ensimmäinen yöpyminen on suolahotellissa (hotelli rakennettu todella suolatiilistä, sängyt yms. huonekalut samoin) ihan salarin reunalla, toinen yö on vaatimattomampi ”basic lodge” jossa koko ryhmä majoittuu yhteen huoneeseen, on yleensä kylmää ja suihkusta saa lämmintä vettä vain lisämaksua (B$10) vastaan. Itse suola-aavikolle rakentaminen on ympäristön suojelemiseksi kiellettyä, ja tätä sääntöä rikkovaa Hotel de Sal Playa Blancaa kehotetaan boikotoimaan. Salar de Uyunilla on maailman suurimpia vuorokautisia lämpötilan vaihtuluita: kun päivällä on 25 astetta lämmintä, voi yöllä olla saman verran pakkasta. Hotelleista saa vilttejä, mutta on silti suositeltavaa että matkailijalla on mukanaan kunnon makuupussi ja lämmintä vaatetta.

Lisäksi kiertoajelulle on suositeltavaa ottaa mukaan ainakin pari litraa vettä, jotain naposteltavaa, otsalamppu, aurinkorasvaa, aurinkohattu ja pelikortit. Ei ole niinkään väliä minkä firman (tarjolla olevista yli kahdeksastakymmenestä!) valitsee, sillä kuskit ovat yhteisiä kaikkien kesken. Kannattaa kuitenkin pyytää saada nähdä auto (Toyota Landcruiserit parhaita) ja kuski ennen sopimuksen lukkoon lyömistä – näillä reissulla sattunut jopa kuolemaan johtaneita kolareita juoppojen kuskien takia. Varmista siis, ettei kuski juo tai jos juo, niin vaadi päästä toisen auton kyytiin. Jos on räätälöity matkasuunnitelma, se kannattaa pyytää kirjallisena. Pyydä myös nähdä kuva hotellista, jossa yövytään. Lisäksi kannattaa pitää huolta siitä, ettei yhteen jeeppiin ahdeta yli kuutta henkeä. Se on paitsi epämukavaa, myös vaarallista.

Suosituin kolmen päivän kiertoajelu vie Salar de Uyunin suola-aavikon lisäksi Reserva Eduardo Avaroan suojelualueelle, jonka kuuluisimpia nähtävyyksiä ovat järvet Laguna Verde ja Laguna Colorada flamingoineen sekä geisiri Sol de Manaña. Nimensä mukaisesti Laguna Colorada ja Laguna Verde ovat vedeltään erikoisen värisiä: Colorada on verenpunainen, Verde voimakkaan vihreä. Coloradan väri tulee levistä ja planktonista, Verden arsenikista ja muista mineraaleista. Laguna Coloradalla voi myös tavata kaikki kolme etelä-amerikkalaista flamingolajia. Muihin kiertoajeluiden nähtävyyksiin kuuluvat mm. suolan prosessointi Colchani-kylässä sekä ”kivipuu” Àrbol de Piedra eli valtava kivenjärkäle ohuen varren päässä. Aavikon keskellä oleva kukkula Isla Incahuasi, toiselta nimeltäänIsla del Pescado, on Trichoreous-kaktusten peitossa ja osa jokaista Uyunin kiertoajelua (aina keskipäivällä, monilla ryhmillä täällä myös lounastauko). Kukkulan huipulta on hienot näkymät yli suola-aavikon ja sen juurella on pieni ayamara-aiheinen museo. Jos on aikaa ja rahaa voi tehdä pidemmän nelipäiväisen räätälöidyn reissun, johon voi sisällyttää esim. tulivuorella kiipeilyä tai vierailun Coquesan kylässä, jossa voi tutkailla vanhoja raunoita ja hautauspaikkoja. Suosittuja kiipeilykohteita ovat Volcán Licancabur (5960m), Nevado Candelaria (5995m) Salar Coipasasta etelään, Tunupa (5400m), Uturuncu (6020m) ja Chilen rajalla sijaitseva edelleen aktiivinen Volcán Ollagüe (5865m). Yleensä haasteena on korkea ilmanala ennemmin kuin reitin tekninen haastavuus. Volcán Ollagüelle ja Uturunculle voi nousta osan matkaa myös jeepillä. Volcán Licancaburille saa oppaita Laguna Verdeltä hintaan B$3000. Tämä tulivuori on paikallisille pyhä ja sen huipulla on inkojen seremoniapaikan rauniot ja pieni laguuni.

-Sonja

Lähteet:

Lonely Planet Bolivia (8th edition)

The Rough Guide to Boliva (3rd edition)