Puskanjuurikiipeilyllä

Teimme Amboron kansallispuistossa päiväretken 16.8. Reittimme kulki joen vartta pitkin niin kuin usein sademetsissä on tapana kulkea. Oppaamme Carmelo kertoi mahdollisuudesta nousta näköalapaikalla vaativaa reittiä pitkin ja osa porukasta olikin heti lähdössä. Itse olin tietenkin ensimmäisenä lähtijöiden joukossa huolimatta edellispäivien aikana itsestään muistutelleista kantapäiden rasitusvammoista. Pienen arpomisen jälkeen vain Heini leikatun polvensa kanssa ja Mari "Ei kai se voi poiketa niin paljoa jo nähdyistä maisemista" -kommentin saattelemina jatkoivat joen vartta pitkin muun ryhmä lähtiessä nousemaan.

Noin puoleen väliin asti kuljimme jyrkästi ylös mutaisen, mutta äärettömän tiheän pusikon läpi, jossa putoaminen olisi ollut vain liukastuminen ja pysähtyminen lähimpiin liaaneihin ja bambuihin. Carmelon machete viuhtoi meille tietä. "No niin tyypit! Tässä tää ois!" -lausahdus aiheutti lähinnä pettymyksen aallon sitä mukaa kuin kukainenkin saapui tasanteelle. Puska peitti edelleen puolet maisemasta ja polun tapainen jatkui ylös heti oppaan selän takaa. Pikaisen neuvottelu jälkeen saimme oppaamme johdattamaan meidät vielä ylemmäs.

Tässä kohdalla jännityskerroin alkoi kasvaa huomattuani osan tasanteesta olevan tyhjän päälle punaisen hiekkakiven murennuttua sen alta mahdollisesti edellisen sateen aikana. Polulta loppuivat pajukkoa muistuttavat pusikot ja heinätupolta toiselle tasapainoillessa kädensijoina toimivat vain toiset heinätupot. Tässä kohdalla peräoppaana toiminut nuorempi opas Aldo osoitti loppuporukalle polunmutkan, josta putoamalla olisi päätynyt aikamoiseksi risukkoneulatyynyksi jyrkänteen alle. Pusikon jälleen alkaessa vain putoamista hidastavassa tiheydessä myös rinne kääntyi lähes pystysuoraksi. Muutaman kiipeilyllisemmän ponnistuksen jälkeen pääsimme seuraavan tasanteen matalan viidakkopusikon suojiin, joka vaimensi jopa tuulen huminan(!). Mikä lie kiipeilijäin huippusyndrooma iski jälleen allekirjoittaneelle ja onneksi puskan suojista löytyi harvinaisen mukava vessapaikka. Onnistunuttako tankkausta, jos aina huipulla pissattaa?!

Mutta mitä ihmettä, missä on noin puolet ryhmästä? Hetken kuluttua porukan periltä kiiri huhu, että Aldo olisi kiven iskemänä ja verta valuvana pitämässä etenevän ryhmän perää. Kauhun hetkiä oli siis koettu päänkokoisen kiven irrottua Henrin jalan alta jyrkimmällä osuudella. Sonjan oli onnistunut väistää, mutta Aldoapa kivi posahti käsivarteen. Näköalatasanteella puhdistettiin siis ruhjeita kaiken pakollisen maisema- & sponssikuvaushässäkän keskellä. Ja minkä maiseman! No päätelkää itse lisää kuvista.

Ja tätä jatkui kaikkiin ilmansuuntiin silmänkantamattomiin.

Taas oli ainakin minulla huijattu olo. Oikea huippu lötyi GPS:n mukaan vieläkin korkeammalta, mutta sen saavuttaminen edellyttäisi jo oikeaa kiipeilyä harjanteella ja avokalliolla. Ehkä ihan viisasta passata tällä kertaa. Lisäksi en ole aivan vakuuttunut punaisen hiekkakiven kiipeilyllisistä ominaisuuksista... Yritin nimittäin aiemmin leirissä käyttää kyseisen kivilajin edustajaa viimeistelläkseni vessapaikan peittämisen ja onnistuin puristamaan kiven kappaleiksi yhdellä kädellä! Toki olin löytänyt myös samantyyppisestä kivestä noin kolmosen boulder-reitin, joka ei murentunut ja joka tuli kiivettyä märillä sukilla.

Matka alas sujui sutjakkaasti suuremmitta kommelluksitta ja Max jäi oluen auki Aldolle veikattuaan laskeutumisaikamme yläkanttiin. Yleensä oppaamme arvioivat etenemisemme selkeästi todellisuutta tehokkaammaksi eli ymmärrettävä arviointivirhe. Nousumetrejä tälle puolituntiselle (bolivialaiselle) kertyi reilu sata. Hyvänä huomiona myös kantapäät nauttivat pusikkoisesta noususta ja laskusta selkeästi alppi- tai tunturikivikkoa enemmän. Ja sori Mari, kyllä se oli Amboron reissumme paras maisemapaikka!